Nainen, joka oli voinut pahoin, huuhteli suunsa ja joi viiniä. Sitten hän riisui tahriintuneen pukunsa ja heitti sen pois, myös tekotukkansa hän riisui, niin että oli aivan alaston, ja likisti kämmenillään rintojansa yhteen ja käski palvelijain kaataa viiniä rintojensa väliin ja juotti kämmenistään jokaista, joka halusi juoda. Huojuvin jaloin hän käveli pitkin salia ja nauroi ääneen. Hän oli nuori ja kaunis ja vallaton ja hän pysähtyi myös Horemhebin luokse ja tarjosi hänelle viiniä rintainsa välistä. Horemheb kumarsi päänsä ja joi, ja kun hän jälleen kohotti päänsä, hänen kasvonsa olivat tummat ja hän katsoi naista silmiin ja otti hänen alastoman päänsä käsiensä väliin ja suuteli häntä. Kaikki nauroivat ja myös nainen nauroi, mutta kävi äkkiä ujoksi ja pyysi uudet vaatteet. Palvelijat pukivat hänet ja hän asetti tekotukan uudelleen päähänsä ja istuutui Horemhebin viereen eikä enää juonut viiniä. Syyrialaiset soittajat soittivat ja tunsin veressäni ja jäsenissäni Theban kiihkon ja tiesin, että minut oli luotu elämään maailman päivänlaskun aikaa eikä minulle enää millään ollut väliä, kunhan sain istua sydämeni sisaren vieressä ja katsoa hänen silmiensä vihreyttä ja huultensa punaa.
Tällä tavoin kohtasin Horemhebin takia jälleen Neferneferneferin, rakastettuni, mutta minulle olisi ollut parempi, jos en milloinkaan olisi kohdannut häntä.
5
»Onko tämä sinun talosi?» kysyin häneltä, kun hän istui vieressäni ja katseli minua tutkivasti vihreillä, kovilla silmillään.
»Tämä on minun taloni», hän sanoi, »myös vieraat ovat minun vieraitani ja joka ilta käy luonani vieraita, sillä en halua olla yksin.»
»Olet varmaan hyvin rikas», sanoin ja masennuin, sillä pelkäsin, etten olisi hänen arvoisensa. Mutta hän nauroi minulle kuin lapselle ja sanoi minulle sadun sanoin kujeilevasti: »Olen papitar enkä mikään halveksittava nainen. Mitä tahdot minusta?» Mutta en ymmärtänyt, mitä hän sillä tarkoitti.
»Entä Metufer?» kysyin, sillä tahdoin tietää kaiken, vaikka se tuotti minulle tuskaa. Hän katsoi tutkivasti minuun ja rypisti hieman maalattuja kulmiaan. »Etkö tiedä, että Metufer on kuollut?» hän kysyi. »Metufer kuoli, koska hän käytti varoja, jotka farao oli antanut hänen isälleen temppelien rakentamiseksi. Metufer kuoli eikä hänen isänsä ole enää kuninkaallinen rakennusmestari. Etkö sitä tiedä?»
»Jos se on totta», sanoin ja hymyilin, »uskoisin melkein, että Ammon on rankaissut häntä, sillä hän pilkkasi Ammonia.» Kerroin hänelle miten pappi ja Metufer olivat sylkeneet Ammonin kuvaa kasvoihin ja pesseet sen ja voidelleet itsensä Ammonin pyhällä voiteella. Myös hän hymyili, mutta hänen silmänsä olivat kovat ja hän katsoi jonnekin kauas etäisyyteen. Ja äkkiä hän sanoi: »Miksi et tullut luokseni silloin, Sinuhe? Jos olisit etsinyt minua, olisit löytänyt minut. Teit pahasti, kun et tullut luokseni, vaan menit muiden naisten luokse minun sormukseni sormessasi.»
»Olin vain poika ja ehkä pelkäsin sinua», sanoin. »Mutta unissani sinä olit sisareni, Nefernefernefer, ja voit nauraa minulle, mutta vielä koskaan en ole iloinnut naisen kanssa, sillä olen odottanut kerran kohtaavani sinut.»
Hän hymyili ja teki käsillään torjuvan eleen. »Sen valehtelet varmaan», hän sanoi. »Olen varmaan silmissäsi vanha, ruma nainen ja siksi sinua huvittaa pilkata minua ja valehdella minulle.» Hän katsoi minuun ja hänen silmänsä hymyilivät iloisesti, niinkuin kerran ennen, ja hän nuortui silmissäni ja oli samanlainen kuin ennen, niin että sydämeni paisui kipeästi häntä katsellessani.
»On totta, että en koskaan ole kajonnut naiseen», sanoin. »Mutta ehkä ei ole totta, että olen odottanut vain sinua, sillä tahdon olla rehellinen sinulle. Ohitseni on näet kulkenut paljon naisia, nuoria ja vanhoja, kauniita ja rumia, viisaita ja tyhmiä, mutta olen katsellut heitä vain lääkärin silmin eikä sydämeni ole syttynyt kehenkään heistä, mutta mistä se johtuu, sitä en tiedä.» Vielä sanoin: »Minun olisi helppo sanoa, että se johtuu kivestä, jonka minulle annoit ystävyytesi muistoksi, ja että tietämättäni olet noitunut minut. Kenties noiduit minut koskiessasi huulillasi huuliani, niin pehmeät olivat huulesi. Mutta se ei ole mikään selitys. Siksi voit kysyä tuhannesti: Miksi, enkä osaa vastata sinulle.»
»Ehkä olet pudonnut lapsena hajareisin kuormalta aisan päälle, niin että olet tullut surulliseksi ja viihdyt vain yksin», hän sanoi pilaillen ja koski kevyesti minua kädellään, niinkuin ei kukaan nainen vielä ollut minuun kajonnut. Eikä minun tarvinnut vastata hänelle, sillä hän tiesi itse, ettei ollut totta, mitä hän sanoi. Siksi hän veti nopeasti kätensä pois ja kuiskasi: »Juokaamme yhdessä viiniä, jotta sydämemme iloitsisi. Kenties tosiaan vielä iloitsen kanssasi, Sinuhe.» Me joimme viiniä ja orjat kantoivat muutamia vieraita kantotuoleihin ja Horemheb kiersi käsivartensa vieressään istuvan naisen ympärille ja sanoi häntä sisarekseen. Nainen hymyili ja pani kätensä hänen suutaan vasten ja sanoi, ettei hänen pitänyt puhua tyhmyyksiä, joita katuisi seuraavana päivänä. Mutta Horemheb nousi seisomaan ja huusi viinilasi kädessään:
»Mitä hyvänsä teenkin, sitä en enää milloinkaan tule katumaan, sillä tästä päivästä lähtien olen katsova vain eteenpäin enkä koskaan taaksepäin. Sen vannon haukkani kautta ja molempien valtakuntain tuhannen jumalan kautta, joiden kaikkien nimiä en tosin pysty luettelemaan, mutta kuulkoot he kaikki valani.» Hän otti kultaketjun kaulastaan ja tahtoi ripustaa sen naisen kaulaan, mutta nainen ei suostunut siihen, vaan sanoi vihastuen: »Olen kunniallinen nainen enkä kanityttö.» Hän nousi suuttuneena ja meni pois, mutta ovelta hän muiden huomaamatta kutsui kädellään Horemhebiä ja Horemheb seurasi häntä enkä enää sinä iltana nähnyt heitä kumpaakaan.
Tämä ei kuitenkaan herättänyt huomiota, sillä ilta oli myöhäinen ja vieraiden olisi jo aikaa pitänyt lähteä. Silti kaikki joivat yhä viiniä ja hoipertelivat pitkin lattiaa jakkaroihin kompastellen ja heilutellen kalistimia, joita he olivat riistäneet soittajilta. He syleilivät toisiaan ja sanoivat toisiaan veljiksi ja ystäviksi ja tuokion kuluttua he löivät toisiaan ja nimittelivät toisiaan karjuiksi ja kuohilaiksi. Naiset riisuivat häpeämättä tekotukkansa ja sallivat miesten hyväillä käsin heidän sileitä päälakiaan, sillä siitä läntien, kun rikkaat ja ylhäiset naiset alkoivat ajella päälakensa paljaiksi, ei mikään hyväily ole enemmän kiihdyttänyt miesten mieltä. Muutamat miehistä lähestyivät myös Neferneferneferiä, mutta tämä torjui heidät käsillään, ja minä poljin heitä varpaille, kun he kävivät tunkeileviksi, välittämättä heidän arvostaan ja asemastaan, sillä he kaikki olivat viinistä juopuneita.
Mutta minä en juopunut viinistä, vaan hänen läheisyydestään ja hänen kätensä kosketuksesta. Kunnes hän antoi merkin ja palvelijat alkoivat sammuttaa valoja ja kantoivat pois pöydät ja jakkarat ja poimivat poljetut kukat ja seppelet lattialta ja veivät kantotuoleihin vieraat, jotka olivat nukahtaneet viiniruukkujen ääreen. Siksi sanoin hänelle: »Minun on varmaan mentävä.» Mutta jokainen sana kirveli sydäntäni, niinkuin suola kirvelee haavassa, sillä en tahtonut menettää häntä ja minulle oli turha jokainen hetki, jona en ollut hänen lähellään.
»Minne aiot mennä?» hän kysyi hämmästystä teeskennellen.
»Menen valvomaan yötä kadulla talosi edessä», sanoin. »Menen uhraamaan jokaiseen Theban temppeliin kiittääkseni jumalia siitä, että sain tavata sinut, sillä sinut nähtyäni uskon jälleen jumaliin. Menen poimimaan kukkia puista sirotellakseni ne tiellesi, kun astut ulos talostasi. Menen ostamaan myrhaa voidellakseni sillä porttisi pihtipielet.»