Mutta kuka ja mistä olin ja ketkä olivat vanhempani, sitä en koskaan saanut tietää. Luulen sen kuitenkin tietäväni syistä, jotka myöhemmin kerron, vaikka tämä onkin vain oma luuloni.
Sen vain varmasti tiedän, etten minä ollut ainoa, joka tulin pietyssä kaislaveneessä alas virtaa. Theba temppeleineen ja palatseineen oli näet suuri kaupunki ja köyhien savimajoja oli loppumattomiin temppelien ja palatsien ympärillä. Suurten faraoiden aikana Egypti oli alistanut valtaansa monta maata ja suuruuden ja rikkauden mukana muuttuivat tavat ja muukalaisia saapui Thebaan kauppiaina ja ammattilaisina rakentaen sinne jumalilleen temppeleitä. Yhtä suuri kuin oli ylellisyys, rikkaus ja loisto temppeleissä ja palatseissa, yhtä suuri oli köyhyys muurien ulkopuolella. Moni köyhä jätti lapsensa heitteille, mutta myös moni rikas vaimo, jonka mies oli matkoilla, lähetti aviorikoksensa merkin kaislaveneessä alas virtaa. Kenties minut oli hylännyt laivamiehen vaimo, joka oli pettänyt miehensä syyrialaisen kauppiaan kanssa. Kenties olin muukalaisten lapsi, koska minua ei ollut ympärileikattu. Kun pojankiharani oli leikattu ja äitini Kipa oli tallettanut sen pieneen puuarkkuun ensimmäisen sandaalini viereen, katselin kauan kaislavenettä, jonka hän minulle näytti. Sen kaislat olivat keltaiset ja murtuneet ja nokiset hiiliastian savusta. Se oli sidottu kokoon linnunpyydystäjäin solmuin, mutta mitään muuta se ei vanhemmistani osannut kertoa. Tällä tavoin sain ensimmäisen haavan sydämeeni.
3
Vanhuuden tullessa mieli pakenee linnun tavoin takaisin lapsuuden päiviin. Vanhuuteni päivinä oma lapsuuteni loistaa muistoissani kirkkaana ja valoisana, ikään kuin kaikki silloin olisi ollut paremmin ja kauniimpaa kuin nykymaailman aikaan. Eikä tässä liene eroa köyhän ja rikkaan välillä, sillä ei varmaan ole niin köyhää, ettei hänen lapsuudessaan olisi pilkahduksia valosta ja ilosta, kun hän vanhuudessaan sitä muistelee.
Isäni Senmut asui temppelinmuureista ylävirtaan meluisassa ja köyhässä kaupunginosassa. Lähellä hänen taloaan olivat ylävirran suuret kivilaiturit, joihin Niilin laivat purkivat lastinsa. Kapeiden kujien varsilla oli olut ja viinitupia merimiehiä ja kauppiaita varten sekä ilotaloja, joihin myös keskikaupungin varakkaat saapuivat kantotuoleissaan. Naapureinämme asui veronkantajia, aliupseereita, lotjien päällysmiehiä ja pari viidennen asteen pappia. He muodostivat, samoin kuin isäni, köyhien kaupunginosan arvokkaimman väestön, niinkuin muuri kohoaa vedenpinnan yläpuolelle.
Niinpä talomme oli väljä ja avara verrattuna köyhimpien savimajoihin, jotka jatkuivat lohduttomina jonoina seinästä seinään kapeiden kujien varsilla. Talomme edessä oli jopa muutaman askelen mittainen puutarha, jossa kasvoi isäni istuttama sykomori. Akaasiapensaat erottivat puutarhan kadusta, ja lampena oli muurattu kiviallas, jossa tosin oli vettä vain tulvan aikana. Itse talossa oli neljä huonetta, joista yhdessä äitini valmisti ruoan. Ateriat söimme kuistikolla, josta päästiin myös isäni vastaanottohuoneeseen. Kaksi kertaa viikossa kävi äitiäni auttamassa siivooja, sillä hän rakasti puhtautta. Pesijä haki vaatteemme pestäväksi kerran viikossa pesulaansa virran rannalle.
Keskellä köyhää, levotonta, muukalaistuvaa kaupunginosaa, jonka turmelus kävi minulle ilmeiseksi vasta nuorukaiseksi kasvettuani, isäni naapureineen edusti perinteitä ja vanhoja, kunniallisia tapoja. Tapojen jo löyhennyttyä itse kaupungissa rikkaiden ja ylhäisten keskuudessa hän ja hänen kansanluokkansa edustivat yhä kivisen järkähtämättöminä vanhaa Egyptiä, kunnioitusta jumalia kohtaan, sydämen puhtautta ja pyyteettömyyttä. Oli kuin he vastakohtana kaupunginosalleen ja ihmisille, joiden keskellä heidän täytyi elää ja suorittaa ammattiaan, olisivat tahtoneet tavoillaan ja esiintymisellään korostaa, etteivät kuuluneet heihin.
Mutta miksi kertoisin tällaista, minkä vasta myöhemmin olen ymmärtänyt. Miksi en mieluummin muistaisi sykomorin karkeata runkoa ja sen lehtien kahinaa levätessäni sen juurella varjossa paahtavalla päivänpaisteelta. Miksi en muistaisi parasta leikkikaluani, puista krokotiilia, jota vedin nauhasta pitkin kivettyä katua ja joka seurasi minua louskuttaen puista leukaansa ja aukoen punaiseksi maalattua kitaansa. Ihmetellen kerääntyivät naapurien lapset sitä katselemaan. Monta hunajamakeista, monta kiiltävää kiveä ja kuparilangan pätkää hankin salliessani muiden vetää sitä perässään ja leikkiä sillä. Sellaisia leikkikaluja oli vain ylhäisten lapsilla, mutta isäni oli saanut sen kuninkaalliselta puusepältä parannettuaan hauteilla paiseen, joka esti hänet istumasta.
Aamuisin äitini talutti minut vihannestorille. Tosin hänellä ei ollut paljon ostoksia tehtävänä, vaan hän saattoi kuluttaa vesimitan ajan valitessaan sipulikimppua ja kokonaisen viikon aamupäivät, kun kysymyksessä oli uusien jalkineiden valitseminen. Mutta hänen puheistaan saattoi havaita, että hän oli rikas ja halusi vain parasta. Jos hän ei ostanutkaan kaikkea, mikä hänen silmäänsä viehätti, niin tämä johtui vain siitä, että hän halusi kasvattaa minua säästäväiseksi. Siksi hän sanoi. »Ei se ole rikas, joka omistaa kultaa ja hopeaa, vaan se on rikas, joka tyytyy vähään.» Niin hän vakuutteli minulle, mutta samalla hänen vanhat silmäparkansa ihastelivat Sidonin ja Bybloksen kirjavia villakankaita, ohuita ja kevyitä kuin höyhen. Hänen ruskeat, töistä kovettuneet kätensä koettelivat hyväillen norsunluukoruja ja strutsinsulkia. Kaikki se oli turhuutta ja tarpeetonta, hän vakuutteli minulle ja varmaan itselleenkin. Mutta lapsenmieleni kapinoi näitä opetuksia vastaan ja kovin mielelläni olisin omistanut marakatin, joka kietoi kätensä omistajansa kaulaan, tai kirjavan linnun, joka huuteli syyrialaisia ja egyptiläisiä sanoja. Eikä minulla olisi ollut mitään kaulaketjuja ja kultasilaisia sandaaleja vastaan. Vasta paljon myöhemmin ymmärsin, että vanha Kiparukka sanomattoman mielellään olisi ollut rikas.
Mutta koska hän oli vain köyhäin lääkärin vaimo, hän tyydytti unelmiaan saduilla. Iltaisin ennen uneen vaipumista hän kertoili minulle matalalla äänellä kaikki tuntemansa sadut. Sinuhesta hän kertoi ja haaksirikkoisesta, joka palasi käärmekuninkaan luota suunnattomat rikkaudet mukanaan. Hän kertoi jumalista ja noidista, loihtijoista ja muinaisista faraoista. Isäni mutisi usein ja sanoi hänen istuttavan tyhmyyksiä ja turhia ajatuksia mieleeni, mutta iltaisin isän alettua kuorsata äiti jatkoi tarinointiaan varmaan yhtä paljon omaksi ilokseen kuin minua huvittaakseen. Muistan yhä nuo helteisen kuumat kesäillat, jolloin vuode poltti paljasta ruumista eikä uni tullut, kuulen yhä hänen matalan, unettavan äänensä, olen jälleen turvassa hänen luonaan. Oma äiti tuskin olisi voinut olla minulle parempi ja hellempi äiti kuin yksinkertainen, taikauskoinen Kipa, jonka luona sokeat ja rammat sadunkertojat aina saattoivat olla varmat hyvästä ateriasta.
Sadut huvittivat mieltäni, mutta niiden vastapainona oli elävä katu, kärpästen pesäpaikka, lukemattomien hajujen ja löyhkäin kyllästämä katu. Kadulle saattoi satamasta tuulen mukana kantautua seetrin ja tuoksupihkain kiihdyttävä lemu. Tai pisara ylhäisen naisen tuoksuvaa voidetta saattoi tipahtaa kantotuolista hänen kurottaessaan päätään toruakseen katupoikia. Iltaisin Ammonin kultaisen venheen kääntyessä lännen vuorille kohosi kadun kaikilta kuisteilta ja savimajoista öljyssä paistetun kalan käry sekaantuen tuoreen leivän tuoksuun. Tätä Theban köyhien kaupunginosan lemua opin lapsena rakastamaan milloinkaan sitä unohtamatta.
Kuistikolla ateriain aikana sain myös ensimmäiset opetukset isäni suusta. Hän tuli väsynein askelin kadulta puutarhaan tai saapui vastaanottohuoneestaan lääkkeiden ja voiteiden kirpeä tuoksu vaatteissaan. Äitini kaatoi vettä hänen käsilleen ja istuuduimme jakkaroille syömään äitini palvellessa meitä. Kadulla saattoi silloin rientää ohitse meluisa joukko merimiehiä oluesta juopuneina hoilaten ja kolistellen kepeillä talonseiniä ja pysähtyen tarpeelleen akaasiapensaittemme juurelle. Varovaisena miehenä isäni ei sanonut mitään, ennen kuin he olivat menneet ohitse. Sitten vasta hän opetti: