»Ystäväni Sinuhe», hän sanoi. »Samaa sontaa on kaikki.» »Minulla on kiire», huomautin kärsimättömästi. »Mutta mene palvelijani luokse, niin hän antaa sinulle suolaisen kalan ja saviruukusta kylmää olutta.» Aioin mennä, mutta Horemheb pidätti minut käsivarresta, ja hän oli väkevämpi minua, niin että minun oli pakko palata taloon kuulemaan hänen huolensa. Hän pureksi suolakalaa ja joi olutta ja sanoi:
»Vaimo, jonka kanssa eilen lähdin, oli minulle ystävällinen, mutta en tiedä, oliko hänellä lopulta tarjottavana minulle sen enempää, kuin halvin orjatyttökin voi tarjota miehelle.» Hän mietti hetken. »Tosin minun on myönnettävä, että hänen ruumiinsa oli pehmeä ja pinnalta valkoinen ja että minusta oli miellyttävää päihtyneenä kuulla hänen vikisevän voimastani, mutta sittenkään en tiedä, maksoiko nähdä niin paljon vaivaa sen asian vuoksi. Sitä paitsi hän on nainut nainen, vaikka hänen miehensä on matkoilla, ja minun on varmaan tapettava hänen miehensä, kun hän palaa, tai muuten hänen miehensä tulee ja tappaa minut.»
»Sitä sinun ei tarvitse pelätä», sanoin kärsimättömästi. »Sellainen ei ole tapana Thebassa. Jos joskus hänen luonaan tapaat hänen miehensä, voit kumartaa hänelle ja laskea kätesi polvien tasalle. Sen jälkeen hänen miehensä tarjoaa viiniä sinulle ja juo itsensä humalaan, jonka jälkeen voit iloita hänen vaimonsa kanssa hänen omassa vuoteessaan. Niin on ollut ja niin tulee olemaan ja molemmat ovat tyytyväisiä, vaimo sinuun ja mies siihen, että vaimo sallii hänen juoda itsensä juovuksiin torumatta ja lakkaamatta varoittelematta häntä, niinkuin on naisten tapa.»
»Hänen miehensä on laiha, kalju ja saita, niin hän sanoi minulle», kertoi Horemheb ja joi olutta. »Siksi annoin hänelle kultaketjun kaulastani, sillä kulta on vain tomua jaloissani eikä sillä ole arvoa minulle, ellen voita sitä taistelussa. Hän antoi puolestaan minulle lahjaksi tekotukkansa, sillä olimme tosiaan molemmat aika lailla päissämme, vaikka en lainkaan tiedä, mitä tällä tekotukalla teen.» Horemheb kaivoi esi vaatteensa alta tekotukan, jonka kiiltävät hiukset oli taidokkaasti värjätty kirkkaanvihreiksi, ja alkoi huolimattomasti heilutella sitä kädessään. »Ainoa, mikä minua harmittaa, on se, että juovuspäissäni unohdin ruoskani hänen vuoteensa alle, niin etteivät sotamiehet enää tervehdi minua kadulla. Luuletko, että torilla voisi vaihtaa tekotukan upseerinruoskaan, sillä en usko, että enää viitsin palata takaisin hänen luokseen, niin pehmeä kuin hän olikin.»
Sanoin, että se kävi hyvin päinsä, ja sanoin vielä kerran, että minulla oli kiire. Mutta Horemheb ei hievahtanut lähteäkseen. Hän sanoi, että hänen suussaan oli maku, ikään kuin hän olisi syönyt mutaa, ja että häntä inhotti naisen haju, joka oli jäänyt hänen käsiinsä. Hän nuuhki myös minua ja arveli, että minäkin olin varmaan maannut naisen kanssa yöni, koska haisin voiteilta. Sanoin käyneeni parturin käsiteltävänä, sillä mielestäni olisi ollut alentavaa, jos olisin rinnastanut Neferneferneferin hänen naiseensa. Minulla oli näet tunne, ikään kuin olisin tehnyt jotakin kokonaan muuta kuin hän, ikään kuin olemukseni olisi ollut kiedottuna näkymättömiin kultalankoihin. Kenties olin oikeassa, sillä ehkä ei merkitse mitään, mitä ihminen tekee, vaan kaikkea merkitsee se, mitä ihmisen sydän tuntee hänen tehdessään sen, minkä tekee.
»Muistatko valan, jonka vannoin», sanoi Horemheb. »Tosin olin luonut runsaasti viiniä, mutta viini toi minulle selvyyden moneen Iliaan, jota olen aprikoinut. Minulle selvisi, että kaikki nuo muut, jotka huvittelivat ylpeillen varoistaan ja arvostaan, ovat vain kärpäsiä yrmpärilläni. Kenties on niin, että myös prinsessa Baketamon, hän, jota rakastan, on vain itsepintainen kärpänen ympärilläni. Ainoa, mikä merkitsee jotakin, on valta. Eikä ilman aseita ole valtaa. Siksi haukkani oli oikeassa, kun se teki minusta sotilaan.»
»Ei valta ole niiden, jotka taistelevat», sanoin, »vaan niiden, jotka lähettävät sotilaita taistelemaan puolestaan.»
»En ole tyhmä», sanoi Horemheb. Mutta kaikki ne, jotka luulevat käskevänsä ja istuvat korkeilla istuimilla, eivät kenties lopulta käske mitään, vaan kokonaan toisilla miehillä on valta salassa. Niinpä luulen, että Ammonin pappisneuvostolla on suuri valta Egyptinmaassa ja että sillä papilla, joka istuu kuninkaallisen äidin oikealla puolella, on parhaillaan koko joukko valtaa käsissään. Mutta jos olisi joku, joka kokoisi armeijan ja veisi sen sotaan ja saisi sen tottelemaan käskyjään, silloin hän olisi todellinen valtias, vaikka kukaan ei tietäisi sitä.»
»Sittenkin olet tyhmä», sanoin, »sillä sotilaan on vannottava uskollisuutta faraolle. Siksi farao on aina hänen yläpuolellaan.»
»Olet oikeassa», myönsi Horemheb, »sotilaalle kuuluu uskollisuus, sillä siihen perustuu koko sotilaskomento. Alhaista väkeä opettaa ruoska uskollisuuteen, mutta upseeri tietää, että ilman uskollisuutta ei ole armeijaa, ja ellei ylin ole uskollinen, ei alinkaan ole sitä ja kaikki menee hajalle. Tässä on pulma. Mutta siitä huolimatta luulen jääväni Thebaan, kunnes aikani tulee. Maattuani naisen kanssa olen huomattavasti rauhoittunut, ja vaikka edelleen rakastan saavuttamatonta, on rakkaus sydämessäni hiljentynyt sen verran, ettei se enää ole tavallista mahakipua pahempi. Siksi kiitän sinua, ystäväni Sinuhe, hyvistä neuvoistasi, ja jos joskus tarvitset neuvoa tai apua, löydät minut varmaan kultaisesta talosta.»
Hän meni torille vaihtamaan vihreän tekotukan upseerinruoskaan ja minä tilasin kantotuolin ja hoputin kantajia juoksemaan rientääkseni Neferneferneferin taloon, sillä en tahtonut tahria jalkojani ja vaatteitani kadun tomuun. Silmäpuoli palvelijani Kaptah katsoi huolestuneena jälkeeni ja ravisti päätään, sillä keskellä päivää en vielä koskaan ollut jättänyt työhuonettani ja hän pelkäsi lääkärinlahjojen ehtyvän, kun laiminlöin potilaani. Mutta minulla ei ollut muuta ajatusta mielessäni kuin yksi ainoa ajatus ja ruumiini paloi kuin tulessa. Kuitenkin tämä tuli oli suloinen.
Palvelija päästi minut sisään ja ohjasi minut Neferneferneferin huoneeseen. Hän kaunisti parhaillaan itseään kuvastimen ääressä ja katsoi minuun silmät kovina ja välinpitämättöminä kuin vihreät kivet.
»Mitä haluat, Sinuhe?» hän kysyi. »Pitkästytät minua läsnäolollasi.»
»Tiedät hyvin, mitä haluan», sanoin ja koetin syleillä häntä muistaen hänen ystävällisyytensä yöllä. Mutta hän torjui minut tylysti.
»Oletko tyhmä vai pahansuopa, kun häiritset minua», hän sanoi kiivaasti. »Etkö näe, että minun on kaunistettava itseäni, sillä Thebaan on saapunut Sidonista kauppias, jolla on mukanaan haudasta löytynyt kuningattaren otsakoru. Tänä iltana joku lahjoittaa sen minulle, sillä jo kauan olen himoinnut korua, jollaista ei ole kenelläkään toisella. Siksi minun on kaunistettava itseni ja annettava voidella ruumiini.» Ujostelematta hän riisui vaatteensa ja laskeutui vuoteelle antaakseen orjattaren hieroa voidetta jäseniinsä. Sydän nousi kurkkuuni ja kämmeneni hikosivat katsellessani hänen kauneuttaan.
»Miksi viivyttelet, Sinuhe?» hän kysyi orjattaren mentyä jääden huolettomasti makaamaan vuoteelle. »Miksi et jo ole mennyt? Minun on pukeuduttava.»
Silloin kiihko valtasi minut ja syöksyin hänen luokseen, mutta hän torjui minut taitavasti, niin etten voinut hänelle mitään, vaan aloin itkeä voimattomassa himossani. Lopuksi sanoin: »Jos minulla olisi varaa, ostaisin sinulle otsakorun, tiedät sen hyvin. Mutta en salli, että kukaan toinen kajoaa sinuun. Mieluummin kuolen.»
»Etkö tosiaan?» hän sanoi heikosti ja ummisti puoleksi silmänsä. »Etkö tosiaan salli kenenkään muun syleillä minua? Entäpä jos uhraisin sinulle tämän päivän? Entäpä, jos söisin ja joisin ja iloitsisin kanssasi, Sinuhe, ja tekisin sen tänään, koska huomisesta päivästä ei kukaan voi tietää mitään edeltäpäin. Mitä antaisit minulle?» Hän levitti käsivarsiaan ja venytti vartaloaan vuoteella, niin että hänen sileä vatsa painui kuopalle silmieni edessä eikä hänen vartalossaan ollut ainoatakaan ihokarvaa, ei päälaella eikä muuallakaan, missä niitä tavallisesti kasvaa. »Mitä antaisit minulle?» hän toisti ja venytti itseään ja katsoi minuun.