»Älä hölpötä joutavia», sanoin ja kaduin jo, että olin kutsunut häntä nimeltä, koska hän heti kävi tuttavalliseksi. »Puheesi on kuin kärpäsen surinaa korvissani ja unohdat, ettei meillä enää ole mitään, minkä voisimme uhrata, koska toinen omistaa kaiken, mitä meillä on.»
»Onko hän mies vai nainen?» kysyi Kaptah käyden uteliaaksi.
»Nainen», sanoin, sillä miksipä olisin salannut sitä häneltä. Sen kuultuaan hän puhkesi uudelleen parkumaan ja repi hiuksiaan ja huusi: »Jospa en koskaan olisi syntynyt tähän maailmaan! Jospa äitini olisi kuristanut minut napanuoraani jo syntymäni päivänä! Sillä ei ole orjalle katkerampaa kohtaloa kuin palvella sydämetöntä naista, ja sydämetön hänen täytyy olla, joka tämän on tehnyt sinulle. Hän käskee minun hyppiä ja juosta aamusta iltaan kipeillä jaloillani ja pistelee minua neuloilla ja lyö kepillä vanhaa selkääni, kunnes huudan ja itken. Näin käy minulle, vaikka olen siunannut Ammonia ja uhrannut hänelle kiitokseksi, kun hän antoi minut nuoren ja kokemattoman isännän palvelijaksi.»
»Hän ei suinkaan ole sydämetön», sanoin, sillä niin mieletön on ihminen, että tahdoin puhua Neferneferneferistä edes orjani kanssa, koska minulla ei ollut muuta puhekumppania, jolle olisin uskoutunut. »Alastomana vuoteellaan hän on kauniimpi kuuta ja hänen jäsenensä ovat sileät kalliista öljystä ja hänen silmänsä ovat vihreät kuin Niili kesän paahteessa. Olet kadehdittava ja onnellinen, Kaptah, jos saat elää hänen läheisyydessään ja hengittää ilmaa, jota hän hengittää.»
Kaptah alkoi parkua entistä enemmän ja huusi: »Tietysti hän myy minut lastinkan ta jaksi tai kivilouhoksiin, niin että keuhkoni läkähtyvät ja veri juoksee kynsierti alta ja kuolen kuraan kuin potkittu aasi.»
Sydämessäni tiesin, että hän kenties puhui totta, sillä Neferneferneferin talossa tuskin oli sijaa ja leipää hänen kaltaiselleen. Myös minun silmistäni alkoivat vuotaa kyynelet, mutta en tiedä, itkinkö hänen tähtensä vai itseni tähden. Sen nähdessään Kaptah vaikeni heti ja katsoi pelästyneenä minuun. Mutta panin pääni käsieni väliin enkä välittänyt, vaikka orjani näki minun itkevän. Kaptah koski leveällä kädellään päätäni ja sanoi alakuloisesti:
»Tämä kaikki on oma syyni, koska en paremmin varjellut herraani Mutta enhän arvannut, että hän on valkoinen ja puhdas kuin vaate, jota vielä kertaakaan ei ole pesty. Sillä muuten en tätä kaikkea voi ymmärtää. Tosin kummeksuin suuresti, ettei isäntäni koskaan lähettänyt minua hakemaan tyttöä viereensä palatessaan yöllä viinituvasta. Ja naiset, jotka lähetin luoksesi, jotta he paljastaisivat itsensä edessäsi ja saisivat sinut iloitsemaan kanssaan, poistuivat luotasi tyytymättöminä ja nimittelivät minua rotaksi ja tunkiolinnuksi. Heidän joukossaan oli kuitenkin kohtalaisen nuoria, jopa kauniitakin naisia. Mutta tämä huolenpitoni meni hukkaan ja minä tyhmyri riemuitsin sydämessäni ajatellessani, ettet ehkä milloinkaan toisi taloosi vaimoa, joka löisi minua päähän ja viskaisi kuumaa vettä jaloilleni riideltyään kanssasi. Minä tyhmyri ja hullu! Kun heittää ensimmäisen kekäleen kaislamajaan, se palaa heti poroksi.»
Vielä hän sanoi: »Miksi et edes kysynyt minulta neuvoa kokemattomuudessasi, herrani, sillä minä olen nähnyt paljon ja tiedän paljon, vaikka et sitä luule. Myös minä olen maannut naisten kanssa, vaikka siitä on kauan, ja vakuutan sinulle, että leipä ja olut ja täysinäinen vatsa on parempi kuin kauneimmankin naisen syli. Voi, herrani, kun mies menee naisen luokse, hänen on otettava mukaansa keppi, sillä muuten nainen hallitsee häntä ja sitoo hänet kahleihin, jotka syöpyvät lihaan kuin ohut lanka ja hierovat sydäntä, niinkuin kivi sandaalissa hieroo jalkaa. Ammonin kautta, herrani, olisit tuonut taloosi tyttöjä öisin, niin olisimme säästyneet tästä kaikesta. Aivan turhaan kulutit aikasi viinituvissa ja ilotaloissa, jos kerran nainen tekee sinut oriakseen.»
Vielä paljon muuta hän puhui, kunnes hänen puheensa oli kuin kärpäsen surinaa korvissani. Lopulta hän rauhoittui ja valmisti minulle ruokaa ja kaatoi vettä käsilleni, mutta en voinut syödä, silla ruumiini oli kuin tulessa, enkä illan tullen voinut ajatella muuta kuin yhtä asiaa.
Kaptah söi runsaasti ja joi olutruukun tyhjäksi ja lauloi surullisia lauluja, repi hiuksiaan ja ravisti tuhkaa ylleen keittiössä, kunnes nukahti. Mutta minä en osannut nukkua, niin levoton oh ruumiini. Siksi lähdin kävelemään pimeässä ja harhailin Bastin temppelin ympärillä ja näin, että soihdut paloivat Neferneferneferin talon edessä ja kantotuoleista nousi iloisia vieraita ja astui hänen taloonsa. Mutta en uskaltanut mennä hänen luokseen, koska hän oli kieltänyt. Siksi harhailin Bastin temppelin ympärillä ja ajatukseni olivat kuin myrkylliset käärmeet ja purivat lihaani. Tytöt nykivät hihojani ja nauroivat ja kuiskuttelivat minulle pimeässä, kunnes lopuksi olin niin tuskastunut ja epätoivoinen, että seurasin erästä heistä. Hän pyysi minulta lahjaa ja annoin hänelle viimeiset kuparinpalani ja seurasin häntä Bastin temppelin muurin vierelle, missä hän laskeutui maahan ja avasi vaatteensa ja sylinsä minulle. Mutta en voinut kajota häneen, vaikka olisin tahtonut, ja maa temppelinmuurin vieressä haisi virtsalle ja tyttö tuli perässäni ja sylki jälkeeni ja kirosi minua.
Palasin kotiini uupuneena kuin ruoskittu, mutta vuoteeni oli kuin tulinen uuni ja valitin unissani. Aamulla puhdistauduin ja pukeuduin ja voitelin kasvoni mennäkseni Neferneferneferin taloon, sillä luulin kuolevani, ellen saisi nähdä häntä ja koskea hänen kättään. Kaptahin silmät punoittivat kyynelistä ja oluesta ja hän ravisti tuhkaista päätään ja heittäytyi maahan eteeni estääkseen minut menemästä. Mutta kovetin sydämeni ja poljin häntä jalallani päästäkseni menemään, vaikka parempi olisi ollut, etten olisi mennyt.
NELJÄS KIRJA
Nefernefernefer
1
Jo varhain aamulla menin Neferneferneferin taloon, mutta hän nukkui yhä ja hänen palvelijansa nukkuivat ja kirosivat minua ja viskasivat likavettä päälleni, kun herätin heidät. Siksi istuin portin luona kerjäläisen kaltaisena, kunnes kuulin talosta liikettä ja ääniä ja pyrin uudelleen sisään.
Nefernefernefer lepäsi vuoteellaan ja hänen kasvonsa olivat pienet ja kalpeat ja hänen silmänsä olivat yhä viinistä himmeänvihreät. »Pitkästytät minua, Sinuhe», hän sanoi. »Totisesti pitkästytät suuresti minua. Mitä haluat?»
»Tahdon syödä ja juoda ja iloita kanssasi», sanoin suru sydämessä, »sillä niin olet luvannut.»
»Se oli eilen, ja tänään on uusi päivä», hän sanoi ja orjatyttö riisui hänen yltään rypistyneen puvun ja voiteli ja hieroi hänen jäsenensä. Sitten hän katseli itseään kuvastimesta ja maalasi kasvonsa ja pani tekotukan päähänsä ja otti otsakorun, jonka vanhaan kultaan oli upotettu helmiä ja kalliita kiviä, ja pani sen otsalleen.
»Koruni on kaunis», hän sanoi. »Se on epäilemättä hintansa arvoinen, joskin olen väsynyt ja jäseneni ovat raukeat, aivan kuin olisin paininut koko yön.» Hän haukotteli ja joi viiniä maljasta virkistyäkseen ruumistaan. Myös minulle hän tarjosi viiniä, mutta viini ei maistunut minulle tuijottaessani häntä.
»Valehtelit siis eilen minulle», sanoin, »eikä sinulla ollut mitään vaivaa, joka olisi estänyt sinua iloitsemasta kanssani.» Mutta sen sanoin aivan suotta, sillä sydämeni tiesi sen jo eilen.
»Erehdyin», hän sanoi. »Mutta aikani olisi tosiaan pitänyt jo olla. Olen siitä suuresti huolissani, sillä kenties olet tehnyt minut raskaaksi, Sinuhe, kun olin heikko sylissäsi ja olit kovin raju minua kohtaan.» Mutta hän hymyili sen sanoessaan ja katsoi ilkamoiden minuun, niin että tiesin hänen vain pilkkaavan minua.
»Korusi on varmaan löytynyt kuninkaiden haudasta Syyriassa», sanoin. »Muistan sinun eilen kertoneen sellaista.»
»Oh», hän sanoi heikosti. »Otsakoruni löytyi tosiaan syyrialaisen kauppiaan vuoteesta päänojan alta, mutta siitä sinun ei tarvitse olla huolissasi, sillä hän oli isomahainen mies, rasvainen kuin sika, ja haisi sipulilta. En aio tavata häntä enää saatuani mitä tahdoin.»