»Uskollisuutesi liikuttaa minua, Kaptah», sanoin koettaen olla ivallinen. »Saattaa tosiaan olla niin, että edessäni on pitkä matka, mutta jos niin on, se matka vie minut Kuoleman taloon, ja sille matkalle tuskin haluat minua seurata.»
»Huomista päivää ei tiedä kukaan», sanoi Kaptah julkeasti. »Olet vielä nuori ja vihreä kuin vasikka, jota emo ei ole nuollut puhtaaksi, isäntäni. Siksi en rohkene päästää sinua yksin hankalalle matkalle Kuoleman taloon ja lännen maahan. Luultavasti seuraan mukanasi, jos niin käy, auttaakseni sinua kokemuksellani, sillä sydämeni on kiintynyt sinuun kaikesta hulluudestasi huolimatta eikä minulla ole koskaan ollut poikaa, vaikka olen luultavasti siittänyt lukuisiakin lapsia. En vain ole heitä koskaan joutunut näkemään ja siksi tahdon ajatella, että olet minun poikani. Tätä en sano suinkaan häväistäkseni sinua, vaan osoittaakseni, millaisin tuntein katselen sinua.»
Hänen julkeutensa meni liian pitkälle, mutta en viitsinyt enää lyödä häntä kepilläni, koska hän ei ollut minun orjani. Sulkeuduin huoneeseeni, peitin pääni vaatteella ja nukuin kuin kuollut aamuun asti, sillä kun ihmisen häpeä ja katumus on kyllin suuri, se vaikuttaa turruttavan lääkkeen tavoin. Mutta aamulla herättyäni muistin ensimmäiseksi Neferneferneferin silmät ja ruumiin ja olin pitävinäni hänen sileää päätään käsissäni ja tunsin hänen povensa rintani alla. Miksi niin oli, sitä en voi sanoa, ja kenties hän tosiaan oli noitunut minut tavalla, jota en tiedä, vaikka en enää suurestikaan usko noituuteen. Sen vain tiedän, että puhdistauduin ja pukeuduin ja voitelin kasvoni mennäkseni hänen luokseen.
2
Nefernefernefer otti minut vastaan puutarhassaan lootuslammikon luona. Hänen silmänsä olivat kirkkaat ja iloiset ja vihreämmät Niilin vettä. Hän huudahti nähdessään minut ja sanoi: »Oi, Sinuhe! Tulit kuitenkin takaisin luokseni. Ehkä en olekaan vielä vanha ja ruma, koska et ole kyllästynyt minuun. Mitä haluat minusta?»
Katselin häntä, niinkuin nälkään nääntyvä katselee leipää, ja hän kallisti päänsä, tuli pahoilleen ja sanoi: »Sinuhe, Sinuhe, et kai vain taas tahdo iloita kanssani. Tosin asun yksin, mutta en silti ole halveksittava nainen ja minun on varjeltava mainettani.»
»Luovutin eilen sinulle kaiken isäni omaisuuden», sanoin. »Hän on köyhä mies nyt, vaikka hän ennen oli kunnioitettu lääkäri, ja kenties hänen täytyy sokeana kerjätä leipänsä vanhuutensa päivinä ja äidistäni tulee pesijä.»
»Eilen oli eilen ja tänään on tänään», sanoi Nefernefernefer ja katteli minua silmiensä raoista. »Mutta en ole mitenkään vaativainen ja tallin mielelläni sinun istua rinnallani ja kättänikin saat pidellä, jos haluat. Sydämeni iloitsee näet tänään ja tahdon ainakin jakaa kanssasi tydämeni ilon, vaikka luultavasti en muulla tavoin rohkenekaan iloita kanssasi.» Hän katsoi minuun kujeilevasti ja hymyili ja siveli kevyesti kädellä poveaan. »Et lainkaan kysy, miksi sydämeni iloitsee», hän tanoi moittivasti. »Mutta voin silti kertoa sen sinulle. Tiedä siis, että kaupunkiin on saapunut alamaasta ylhäinen mies, jolla on mukanaan kultainen astia, lähes sadan debenin painoinen, ja astian kylkiin on kuvattu monenlaisia kauniita ja huvittavia kuvia. Hän on tosin vanha ja niin laiha, että hänen luunsa luultavasti pistelevät kupeitani, mutta luulen silti, että huomenna tuo kultainen astia koristaa taloani. En näet suinkaan ole mikään halveksittava nainen, ja minun on lujasti pidettävä kiinni maineestani.»
Hän oli huokaavinaan syvään, kun en sanonut mitään, ja katseli uneksivasti lootuksia ja puutarhan muita kukkia. Sitten hän hitaasti riisui vaatteensa ja laskeutui lammikkoon uimaan. Hänen päänsä kohosi vedestä lootusten rinnalla ja hän oli kauniimpi lootuksia. Hän laskeutui edessäni kellumaan vedessä ja kohotti kätensä niskansa taakse ja sanoi: »Olet kovin vaitelias tänään, Sinuhe. En kai tietämättäni vain ole pahoittanut mieltäsi. Jos suinkin voin korjata pahuuteni, teen sen mielelläni.»
Silloin en voinut enää olla sanomatta: »Tiedät hyvin, mitä tahdon, Ne ferne ferne fer.»
»Kasvosi ovat punaiset ja kaikki suonet tykkivät ohimoissasi, Sinuhe», hän sanoi. »Ehkä olisi parempi, jos riisuisit vaatteesi ja tulisit lammikkoon vilvoittelemaan kanssani, sillä tänään on tosiaan kuuma päivä. Täällä ei kukaan näe meitä, niin ettei sinun tarvitse epäröidä.»
Riisuin vaatteeni ja laskeuduin veteen hänen rinnalleen ja vedessä hänen kylkensä koski kylkeäni. Mutta kun tahdoin kajota häneen, hän pakeni nauraen ja viskeli vettä silmilleni. »Tiedän hyvin, mitä tahdot, Sinuhe», hän sanoi, »vaikka olenkin liian ujo katsellakseni sinua. Mutta ensin sinun on annettava minulle lahja, sillä tiedät hyvin, etten ole mikään halveksittava nainen.»
Kiihdyin ja huusin hänelle: »Olet mieletön, Nefernefernefer, sillä tiedät hyvin, että olet riistänyt minulta kaiken. Häpeän jo itseäni enkä koskaan uskalla kohdata vanhempiani. Mutta yhä olen lääkäri ja nimeni on kirjoitettu Elämän kirjaan. Ehkä joskus vielä ansaitsen sen verran, että voin antaa sinulle arvoisesi lahjan, mutta armahda jo minua, sillä vedessäkin on ruumiini kuin tulessa ja puren käteni verille katsellessani sinua.»
Hän laskeutui veden varaan ja kellui kevyenä vedessä ja hänen rintansa kohosivat kuin punertavat kukat vedenkalvosta. »Lääkäri harjoittaa ammattiaan käsillään ja silmillään, eikö totta, Sinuhe?» hän sanoi. »Ilman käsiä ja silmiä tuskin enää olisit lääkäri, vaikka nimesi olisi tuhannesti kirjoitettu Elämän talon kirjaan. Ehkäpä söisin ja joisin ja iloitsisin kanssasi tämän päivän, jos antaisit puhkaista silmäsi ja katkaista kätesi, niin että voisin ripustaa ne voiton merkkinä huoneeni oven kamanaan, jotta vieraani kunnioittaisivat minua ja tietäisivät, etten ole mikään halveksittava nainen.»
Hän katsoi minuun vihreiksi maalattujen silmäluomiensa varjosta ja jatkoi välinpitämättömästi: »Ei, tuskin sentään siitä välittäisin, sillä silmilläsi en tee mitään ja kätesi alkaisivat haista ja keräisivät kärpäsiä huoneeseeni. Emmekö tosiaan keksi enää mitään, mitä voisit minulle antaa, sillä teet minut heikoksi, Sinuhe, ja olen maltiton katsellessani sinua alastomana lammikossani. Olet tosin kömpelö ja kokematon, mutta luulen voivani päivän kuluessa opettaa sinulle paljon sellaista, mitä vielä et tiedä, sillä tiedän lukuisia tapoja, jotka miellyttävät miehiä ja joista naisellakin voi olla huvia. Ajattele sitä hieman, Sinuhe.»
Mutta tavoitellessani häntä hän nousi nopeasti lammikosta ja jäi seisomaan puun varjoon ravistellen vettä käsivarsistaan. »Olen vain heikko nainen, ja miehet ovat kavalia ja petollisia», hän sanoi. »Niin sinäkin, Sinuhe, kun yhä valehtelet minulle. Sydämeni on surullinen, kun ajattelen sitä, eivätkä kyyneleni ole kaukana, koska ilmeisesti olet kyllästynyt minuun. Muuten varmaan et salaisi minulta, että vanhempasi ovat varustaneet itselleen kauniin haudan Kuolleiden kaupungissa ja tallettaneet temppeliin tarpeelliset varat, jotta heidän ruumiinsa säilytettäisiin kestämään kuoleman ja he saisivat tarpeelliset varusteet matkaansa varten lännen maahan.»
Kun sen kuulin, revin kynsillä rintaani, niin että veri vuoti ja huusin: »Totisesti sinun nimesi on Tabubue, nyt sen uskon!»
Mutta hän sanoi surullisesti: »Ei sinun sovi syyttää minua siitä, etten halua olla halveksittava nainen. Minä en myöskään ole pyytänyt sinua luokseni, vaan itse tulit. Mutta hyvä on. Nyt tiedän, että et minkään rakasta minua, vaan tulet luokseni vain pilkataksesi minua, koska mokoma asia on esteenä välissämme.»
Kyynelet alkoivat vieriä poskilleni ja huohotin surusta, mutta menin hänen luokseen ja hän kosketti seisoessaan kevyesti ruumiillaan ruumistani. »Jo pelkkä ajatus on syntinen ja jumalaton», sanoin. »Riistäisinkö vanhemmiltani ikuisen elämän ja antaisin heidän ruumiittensa hajota tyhjyyteen, kuten hajoavat orjain ja köyhän kansan ruumiit ja niiden ruumiit, jotka heitetään virtaan rikosten tähden. Sellaista et suinkaan voi minulta pyytää.»