»Isäni ei siis jättänyt minulle mitään sanaa?» kysyin. Ja Kaptah sanoi: »Isäsi ei jättänyt sinulle mitään sanaa, herrani.»
Sydän oli kuin kivi rinnassani eikä liikahdellut enää, mutta ajatukseni olivat kuin linnut kylmässä ilmassa, yhtä kirkkaat ja rauhalliset. Ajateltuani aikani sanoin Kaptahille: »Anna minulle kaikki kuparisi ja hopeasi. Anna ne joutuin minulle ja ehkä Ammon tai joku muu jumala palkitsee tekosi, ellen minä pysty sitä palkitsemaan, sillä minun on saatava vanhempani Kuoleman taloon eikä minulla ole enää mitään, millä maksaisin heidän ruumiittensa säilyttämisen.»
Kaptah alkoi itkeä ja vaikertaa ja kohotti useita kertoja kätensä osoittamaan syvintä surua, mutta lopulta hän meni puutarhani nurkkaan ja katseli mennessään taakseen kuin koira, joka menee hakemaan maahan kaivamaansa luuta. Puutarhan nurkassa hän väänsi nurin kiven ja otti sen alta rievun, johon oli sitonut kuparinsa ja hopeansa, eikä sitä ollut edes kahta debeniä, vaikka se oli orjan elämänikäinen säästö. Mutta sen kaiken Kaptah antoi minulle, joskin itkien ja osoittaen syvää surua, ja olkoon hän sen tähden siunattu ajasta likoihin ja säilyköön hänen ruumiinsa ikuisesti.
Sillä tosin minulla oli ystäviä ja Ptahor ja Horemheb olisivat kenties voineet lainata minulle kultaa ja Thotmeskin olisi voinut minua tuttaa, mutta olin nuori ja uskoin, että häpeäni oli jo kaikkien ihmisten tiedossa, enkä olisi voinut katsoa ystäviäni kasvoihin, vaan mieluummin olisin kuollut. Tekoni tähden olin kirottu ihmisten ja jumalien edessä enkä voinut edes kiittää Kaptahia, sillä samassa tuli hänen uuden isäntänsä äiti kuistille kutsumaan orjaa häijyllä äänellä ja hänen kasvonsa olivat kuin krokotiilin ja hänellä oli keppi mukanaan. Siksi Kaptah juoksi kiireesti luotani ja alkoi parkua jo kuistin portaalla, ennen kuin keppi edes koski häneen. Eikä hänen sillä kertaa tarvinnut teeskennellä, sillä hän itki katkerasti kuparinsa ja hopeansa tähden.
Menin kiireesti isäni taloon, ja sen ovet oli murrettu auki ja tavaroissa oli oikeudenpalvelijain sinetit. Naapureita seisoi pihassa ja he kohottelivat käsiään surun merkiksi eikä kukaan sanonut minulle sanaakaan, vaan kaikki väistyivät kauhistuen tieltäni. Mutta sisähuoneessa makasivat Senmut ja Kipa vuoteessaan ja heidän kasvonsa punersivat, ikään kuin he vielä olisivat eläneet, ja lattialla oli yhä kytevä hiiliastia, sillä he olivat nukkuneet häkään suljettuaan tiukasti ovet ja ikkunaluukut. Käärin heidän ruumiinsa peitteeseen välittämättä oikeudenpalvelijain sinetistä ja hain aasinajajan, joka suostui kuljettamaan ruumiita. Hänen kanssaan kuormasin isäni ja äitini ruumiit aasin kupeille ja vein heidät Kuoleman taloon. Mutta Kuoleman talossa ei heitä otettu vastaan, sillä minulla ei ollut kylliksi hopeaa edes halvimpaan ruumiinsäilytykseen. Silloin sanoin ruumiinpesijoille:
»Olen Sinuhe, Senmutin poika, ja nimeni on kirjoitettu Elämän kirjaan, vaikka kova kohtalo on minua koetellut, niin ettei minulla ole kylliksi hopeaa maksaakseni vanhempieni hautauksen. Siksi rukoilen teitä Ammonin kautta ja kaikkien Egyptin jumalien kautta, Säilyttäkää vanhempieni ruumiit kestämään kuolema, niin palvelen teitä kaikella taidollani koko sen ajan, minkä ruumiiden säilyttäminen kestää.»
He kirosivat itsepintaisuuttani ja sättivät minua, mutta lopuksi rutonsyömä esipesijä otti minulta Kaptahin kuparin ja hopean ja iski koukkunsa isäni leuan alle ja viskasi hänet köyhien suureen altaaseen. Ja hän iski koukkunsa myös äitiini ja viskasi hänetkin samaan altaaseen. Altaita oli kolmekymmentä ja joka päivä täyttyi yksi altaista ja yksi tyhjennettiin, niin että köyhien ruumiit saivat levätä kaikkiaan kolmekymmentä päivää ja yötä suolassa ja lipeässä säilyäkseen kestämään kuoleman eikä mitään muuta tehty heidän säilymisekseen, vaikka silloin en vielä tiennyt tätä.
Minun oli vielä palattava isäni taloon viedäkseni takaisin peitteen, jossa oli oikeudenpalvelijain sinetti. Esipesijä nauroi pilkallisesti minulle ja sanoi: »Palaakin aamuksi takaisin, sillä ellet ole aamuksi palannut meitä palvelemaan, vedämme pois altaasta vanhempiesi ruumiit ja viskaamme ne koirien syötäväksi.» Siitä arvasin, ettei hän uskonut minua laillistetuksi lääkäriksi, vaan luuli minun valehtelevan.
Palasin isäni taloon ja sydän oli kuin kivi rinnassani, vaikka ravistuneet savitiilit seinissä huusivat minulle. Jokainen tiili huusi minulle ja vanha sykomori pihassa huusi minulle ja lapsuuteni lammikko huusi minulle. Siksi poistuin nopeasti pantuani peitteen paikoilleen. mutta portilla tuli minua vastaan kirjuri, joka harjoitti ammattiaan kadunkulman päässä maustekauppiaan myymälän vieressä, Hän kohotti kätensä surun merkiksi minut nähdessään ja sanoi:
»Sinuhe, oikeamielisen Senmutin poika, sinäkö se olet?» Ja vastasin hänelle: »Minä se olen.»
Kirjuri sanoi: »Älä pakene minua, sillä isäsi jätti minulle sanansa, jotka hän tahtoi sanoa sinulle, vaikka ei tavannut sinua talossasi.» Silloin vajosin maahan ja peitin käsillä pääni, mutta kirjuri otti esiin paperinsa ja luki minulle: »Senmut, jonka nimi on kirjoitettu Elämän kirjaan, ja hänen vaimonsa Kipa lähettävät tämän tervehdyksen pojalleen Sinuhelle, jolle faraon talossa on annettu nimi 'Hän, joka on yksinäinen'. Jumalat lähettivät sinut meille, ja kaikkina elämäsi päivinä olet tuottanut meille vain iloa etkä koskaan surua, ja ylpeytemme on ollut suuri sinun tähtesi. Nyt olimme murheellisia tähtesi, koska sinulla on ollut vastoinkäymisiä emmekä voi sinua auttaa, niinkuin tahtoisimme. Ja me uskomme, että kaiken, minkä olet tehnyt, olet tehnyt oikein etkä ole voinut olla tekemättä sitä. Äläkä suinkaan sure meidän tähtemme, vaikka sinun täytyi myydä hautammekin, sillä varmaan et olisi tehnyt sitä, ellei sinulla olisi ollut syysi siihen. Mutta oikeudenpalvelijat pitävät kiirettä emmekä enää malta odottaa kuolemamme päivää, vaan kuolema on meille tervetullut kuin uni väsyneelle ja koti pakolaiselle. Elämämme on ollut pitkä ja sen ilot ovat olleet monet, mutta suurimmat ilot olet sinä, Sinuhe, meille tuottanut, kun tulit luoksemme virrasta, vaikka olimme jo vanhoja ja yksinäisiä. Siksi siunaamme sinua eikä sinun pidä olla pahoillasi, vaikka meillä ei ole hautaa, sillä kaiken olevan turhuus on suuri ja siksi on kenties parempi meidän hävitä olemattomuuteen kokematta enää hätää ja vaaroja hankalalla matkalla lännen maahan. Muista aina, että kuolemamme oli helppo ja että siunasimme sinua ennen lähtöämme. Varjelkoot kaikki Egyptin jumalat sinua vaaroista, säästyköön sydämesi surulta ja olkoon sinulla yhtä paljon iloa lapsistasi kuin meillä on ollut sinusta. Tätä toivovat sinulle isäsi Senmut ja äitisi Kipa.»
Eikä sydämeni enää ollut kiven kaltainen, vaan liikahteli ja suli ja vuoti kyynelinä maan tomuun edessäni. Mutta kirjuri sanoi: »Tässä on kirje. Tosin isäsi sinettiä ei ole siinä eikä hän nähnyt kirjoittaa nimeään, mutta varmaan uskot minua, kun sanon kirjoittaneeni sen hänen sanelunsa mukaan tarkasti sanasta sanaan ja varmemmaksi vakuudeksi ovat äitisi kyynelet tuhrineet kirjaimet tästä ja tästä.» Hän näytti paperia minulle, mutta silmäni olivat kyynelten sokaisemat enkä nähnyt mitään. Hän kiersi paperin jälleen kääröksi ja pani sen käteeni sanoen: »käsi Senmut oli oikeamielinen mies ja äitisi Kipa oli hyvä nainen, vaikka joskus äkäinen suustaan, kuten on naisten tapa. Siksi kirjoitin tämän kaiken isällesi, vaikka hänellä ei ollut pienintäkään lahjaa antaa minulle, ja annan myös paperin sinulle, vaikka se on hyvää paperia ja sen voisi puhdistaa ja varsin hyvin käyttää uudelleen.»
Mietin hetken ja sanoin: »Minullakaan ei ole mitään lahjaa antaa sinulle, hyvä mies. Ota sen tähden olkavaatteeni, sillä se on hyvää kangasta, vaikka onkin likainen ja rypistynyt.» Riisuin olkavaatteeni ja annoin sen hänelle ja hän koetteli epäluuloisesti kangasta, mutta kohotti sitten hämmästyneenä kätensä ja sanoi: »Auliutesi on suuri, Sinuhe, sanokoot ihmiset sinusta mitä tahansa. Ja vaikka ihmiset sanoisi vatkin sinun rosvonneen isäsi ja äitisi ja ajaneen heidät alastomina kuolemaan, niin minä puolustan sinua. Mutta olkavaatettasi en toki voi ottaa, sillä se on kallista kangasta ja ilman sitä aurinko paahtaa selkäsi punaiseksi, kuten orjien selät, ja kohottaa siihen rakkoja, jotka kirvelevät pahasti.»