Sen lisäksi hän hiljaisen ja hitaan työnsä aikana Kuoleman talon luolissa opetti minulle paljon viisautta. Kun aikaa oli kulunut, uskalsin myös kysellä häneltä yhtä ja toista eikä hän pelästynyt kysymystä: Miksi? Tähän aikaan oli nenäni jo turtunut Kuoleman talon löyhkään ja kirpeihin hajuihin, sillä ihminen on mukautuvainen ja tottuu kaikkeen, ja Ramosen viisaus sai kauhuni häviämään ja kyselin häneltä lukuisia asioita työskennellessämme luolissa pihteinemme ja öljyruukkuinemme.
Ensiksi kysyin häneltä, miksi ruumiinpesijät puhuivat jumalattomasti ja tappelivat naisten ruumiista eivätkä osanneet ajatella muuta kuin himoaan, vaikka olisi luullut heidän rauhoittuneen eläessään päivästä päivään elämänsä vuodet yhdessä kuoleman kanssa. Ramose sanoi:
»He ovat alhaista väkeä ja heidän tahtonsa liikkuu mudassa, niinkuin ihmisen ruumiskin on vain mutaa, jos sen päästää hajoamaan. Mutta mudassa on himo elämään, ja se himo on synnyttänyt eläimet ja ihmiset, ja jumalatkin se himo on synnyttänyt, niin uskon. Mutta kuta lähempänä ihminen on kuolemaa, sitä väkevämmäksi syttyy mudan himo hänessä, jos hänen tahtonsa elää mudassa. Siksi kuolema rauhoittaa viisaan, mutta alhaisen ihmisen kuolema tekee pedon kaltaiseksi, joka nuolen lävistämänä vielä vuodattaa siemenensä hiekkaan. Näidenkin sydämen on nuoli lävistänyt, sillä muuten he eivät koskaan olisi joutuneet Kuoleman taloon. Älä siis ihmettele heidän käyttäytymistään, vaan sääli mieluummin heitä. Sillä eivät he ruumiille enää tuota vahinkoa tai häpeää, sillä ruumis on kylmä eikä tunne mitään, vaan joka kerta he tuottavat itselleen vahinkoa palatessaan mutaan takaisin.»
Hellävaroen ja hitaasti hän mursi lyhyillä pihdeillä nenän kautta kallon ohuet sisäluut ylhäisen miehen päässä ja otti pitkät, taipuisat pihtinsä ja alkoi poimia aivoja astiaan, jossa oli väkevää öljyä.
»Miksi?» kysyin. »Miksi ihmisen ruumis on säilytettävä kestämään kuoleman, vaikka se on kylmä eikä tunne mitään?»
Ramose vilkaisi minuun pienillä, pyöreillä kilpikonnansilmillään, pyyhki kätensä esivaatteeseensa ja joi olutta ruukusta, joka oli aivoruukun vieressä.
»Niin on ollut ja niin on oleva», hän sanoi. »Mikä olen minä selittämään sellaista, mikä aikojen alusta on tapahtunut. Mutta sanotaan, että haudassa ihmisen Kaa, joka on hänen sielunsa, palaa ruumiiseen ja syö ruoan, joka hänelle uhrataan, ja iloitsee kukista, jotka kannetaan hänen eteensä. Mutta Kaa kuluttaa perin vähän, niin vähän, että sitä ihminen ei silmillään voi huomata. Siksi sama uhri voidaan uhrata monelle ja kuninkaan uhri kannetaan hänen hautansa luota hänen ylhäistensä hautojen eteen ja lopuksi uhripapit syövät uhrin, kun ilta on tullut. Mutta Baa, joka on ihmisen henki, lentää hänen nenästään kuoleman hetkenä, mutta minne se lentää, sitä en voi sanoa. Mutta että niin tapahtuu, sen ovat monet todistajat vakuuttaneet kaikkina aikoina. Sen sijaan Kaalia ja ihmisellä itsellään ei ole muuta eroa kuin että Kaalia ei ole varjoa valossa, vaikka ihmisellä on varjo. Mutta muuten he ovat samankaltaiset. Niin sanotaan.»
»Sanasi ovat kuin kärpäsen surinaa korvissani, Ramose», sanoin. »En ole täysin yksinkertainen mies eikä sinun tarvitse lörpötellä minulle vanhoja asioita, joita olen kuullut ja lukenut kirjoituksista kyllästymiseen asti. Mutta mikä on totuus?»
Ramose joi vielä kerran olutta olutruukusta ja katseli hajamielisesti aivoja, jotka pieninä paloina kelluivat öljyn pinnalla viereisessä ruukussa. »Olet vielä nuori ja kiihtynyt, kun kysyt sellaista», hän sanoi ja virnisteli itsekseen, avasi suunsa ja nauroi hiljaa. »Sydämesi on tulehtunut, kun kysyt sellaista. Minun sydämeni on vanha ja arpinen eikä kivistä enää lukuisien kysymysten tähden. Mutta onko ihmisellä hyötyä vai ei, jos hänen ruumiinsa säilytetään kestämään kuoleman, sitä en voi sanoa eikä sitä voi kukaan muukaan sanoa, eivät edes papit. Mutta koska niin on tehty ja tullaan tekemään kaikkina aikoina, on varminta noudattaa tapaa, sillä silloin ei ainakaan kärsi vahinkoa. Sen vain tiedän, että lännen maasta ei kukaan vielä koskaan ole palannut kertomaan, millaista siellä on. Tosin jotkut sanovat, että heidän rakkaitten vainajiensa Kaat palaavat unessa heidän luokseen ja neuvovat, opettavat ja varoittavat heitä, mutta unet ovat unia ja aamulla ei unia enää ole ja ne ovat hälvenneet. Tosin on totta, että muuan nainen heräsi kerran kuolemasta Kuoleman talossa ja palasi miehensä ja vanhempiensa luokse ja eli vanhaksi, ennen kuin kuoli uudelleen, mutta tämä saattoi tapahtua vain siksi, ettei hän todella ollut kuollut, niin uskon, vaan että joku oli noitunut hänet kuolleen kaltaiseksi kenties varastaakseen hänen ruumiinsa ja hallitakseen sitä tahdollaan, sillä sellaista tapahtuu. Tosin tuo nainen kertoi kuolemassa joutuneensa tuonelan rotkoon, jossa oli pimeä ja monenkaltaiset hirveät hahmot ahdistivat häntä, kuten esimerkiksi koiraspaviaanit, jotka syleilivät häntä, ja krokoriilinpäiset hirviöt, jotka purivat hänen nisiään, ja tästä kaikesta on kirjoitettu kertomus, jota säilytetään temppelissä ja ja luetaan maksusta niille, jotka haluavat. Mutta kuka uskoo naisen puheita? Joka tapauksessa kuolema oli tehnyt häneen sellaisen vaikutuksen, että hän loppuikänsä eli hurskaana ja kävi joka päivä temppelissä ja kulutti uhreihin myötäjäisensä ja myös miehensä omaisuuden, niin että hänen lapsensa jäivät köyhiksi eikä heillä enää ollut varaa säilyttää hänen ruumistaan kestämään kuolemaa, kun hän lopulta todella kuoli. Sen sijaan temppeli lahjoitti haudan hänelle ja säilytti hänen ruumiinsa. Hautaa näytetään yhä Kuolleitten kaupungissa, kuten ehkä tiedät.»
Mutta kuta enemmän hän puhui, sitä lujemmin päätin saada vanhempieni ruumiit säilymään, sillä sen olin velkaa heille, vaikka elettyäni Kuoleman talossa en enää tiennyt, oliko siitä heille hyötyä vai ei. Ruumiin säilyminen ikuisesti oli ollut heidän ainoa ilonsa ja toivonsa vanhuuden päivinä, ja siksi tahdoin heidän toivonsa täyttää ja säilytin heidät Ramosen avulla ja kiedoin heidät liinasi teisiin ja viivyin tämän kaiken vuoksi Kuoleman talossa neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä, sillä muuten en olisi ehtinyt varastaa riittävästi vanhempieni ruumiiden säilyttämiseksi oikealla tavalla. Mutta minulla ei ollut hautaa heitä varten eikä edes puista arkkua. Siksi neuloin heidät molemmat samaan härän vuotaan, jotta he olisivat yhdessä eläneet ikuisesti.
Mutta kun olin valmis lähtemään Kuoleman talosta, aloin empiä ja sydän vapisi rinnassani. Myös Ramose, joka oli havainnut käsieni taitavuuden, pyysi minua jäämään apulaisekseen ja hänen apulaisenaan olisin voinut ansaita hyvin ja varastaa paljon ja elää ikäni Kuoleman talon luolissa kenenkään ystäväni tietämättä, missä olin, ja kokematta kaikkea tavallisen elämän murhetta ja kärsimystä. Kuitenkaan en jäänyt Kuoleman taloon, mutta miksi en jäänyt, sitä en voi sanoa, vaikka totuttuani sen luoliin minun oli siellä hyvä olla enkä kaivannut mitään.
»Ruumiit ovat kylmiä eivätkä liiku enää», sanoi Ramose. »Jää siis tänne, sillä kuolleitten seura on parempi kuin elävien seura. Kuolleena ihminen ei enää haavoita eikä loukkaa ketään eikä tuota kenellekään kärsimystä, niinkuin elämänsä päivinä. Myös sinun sydämesi on nuoli lävistänyt, sillä muuten et olisi täällä. Miksi palaisit ihmisten joukkoon, missä myrkylliset nuolet viuhuvat ja he puhkaisevat silmäsi ja katkaisevat kätesi ja haavoittavat sydäntäsi, kunnes se on niin vanha ja arpinen, ettei mikään enää koske siihen.»
»Miksi sinä olet tullut Kuoleman taloon, Ramose?» kysyin. »Olet viisas ja taitava mies ja elättäisit varmaan itsesi myös muulla ammatilla. Miksi tulit tänne?»
Mutta Ramose heilautti kiivaasti päätään kuin kilpikonna, kyyristi niskansa eikä katsonut minua silmiin. »Tiedät itse, ettei Kuoleman taloon tule kukaan, jonka ei ole pakko tulla», hän sanoi. »Riittäköön se sinulle vastaukseksi.» Mutta sitten hän avasi suunsa ja hihitti ja joi jälleen olutruukustaan kylmää olutta. »Minun on täällä hyvä olla», hän sanoi, »enkä kaipaa mitään, sillä kaikki on turhuutta. Tiedä kuitenkin, että ken kerran on ollut Kuoleman talossa, hän pysyy Kuoleman talossa, vast'edes on Kuoleman talo oleva sinussa etkä sitä voi välttää.»