Tätä kaikkea ajattelin, kun huomasin, että ympärilläni hiiviskeli elävä olento, mutta ensin en osannut ajatella häntä ihmiseksi, vaan uskoin, että hän oli haamu pahasta unesta. Hänen nenänsä paikalla oli kuoppa ja hänen korvansa oli leikattu pois ja hän oli peloitta van laiha, mutta kun katsoin tarkemmin, näin, että hänen kätensä olivat isot kuhmuiset ja vahvat ja ruumiinsa sitkeä ja täynnä lyöttymiä taakkojen kantamisesta tai köysien hankaamisesta.
Hän puhutteli minua huomattuaan, että olin nähnyt hänet, ja kysyi: »Mitä pidät kädessäsi niin lujasti nyrkkiin puristettuna?»
Avasin käteni ja näytin hänelle faraon pyhän kuoriaisen, jonka olin löytänyt kielletyn laakson hiekasta, ja hän sanoi: »Anna se minulle, jotta se toisi minulle onnea, sillä tarvitsen suuresti onnea, minä, köyhä mies.» Mutta sanoin: »Myös minä olen köyhä eikä minulla ole muuta kuin tämä kuoriainen. Tahdon pitää sen taikakaluna, jotta se toisi minulle hyvän onnen.» Hän sanoi: »Tosin olen köyhä ja kurja, mutta annan sinulle palan hopeaa, vaikka se on liian paljon mokomasta kirjavasta kivestä. Mutta säälin köyhyyttäsi. Siksi annan sinulle palan hopeaa.» Hän kaivoi tosiaan vyöstään palan hopeaa, mutta sitä lujemmin päätin itse pitää kuoriaisen ja minut valtasi usko, että kuoriainen toisi minulle menestystä, ja sanoin sen hänelle. Silloin hän sanoi vihaisesti:
»Unohdat, että olisin voinut tappaa sinut maatessasi, sillä katselin kauan aikaa nukkuessasi ja ihmettelin, mitä pitelet kädessäsi niin lujasti nyrkkiin puristettuna. Siksi jäin odottamaan kunnes heräät, mutta nyt kadun, etten tappanut sinua, kun olet noin kiittämätön.»
Vastasin hänelle ja sanoin: »Nenästäsi ja korvistasi näen, että olet rikollinen ja karannut kivilouhoksesta. Olisit vain tappanut minut nukkuessani, niin olisit tehnyt hyvän teon, sillä olen yksin eikä minulla ole tietä mihin kääntyä. Mutta pidä varasi ja pakene täältä, sillä jos vartijat näkevät sinut, he ottavat sinut kiinni ja lyövät sinua kepeillä ja ripustavat sinut muurille pää alaspäin tai ainakin lähettävät sinut takaisin kaivokseen, josta olet karannut.»
Hän sanoi: »Voisin tappaa sinut vieläkin, jos tahtoisin, sillä kaikessa kurjuudessani olen vahva mies. Mutta kivenpalan takia en sitä viitsi tehdä, sillä olemme lähellä Kuolleitten kaupunkia ja vartijat voisivat kuulla huutosi. Sen tähden pidä onnesi, sillä ehkä tosiaan tarvitset sen paremmin kuin minä. Myös kysyn, mikä muukalainen sinä olet, kun et tiedä, ettei minun suinkaan tarvitse pelästyä vartijoita, koska olen vapaa mies enkä enää orja. Kaupunkiinkin voisin mennä, mutta en välitä mennä kaduille, koska lapset pelästyvät kasvojani.»
»Miten elinkaudeksi kaivokseen tuomittu voisi olla vapaa mies, sillä sen näen nenästäsi ja olemattomista korvistasi?» sanoin pilkallisesti, iillä luulin hänen kerskuvan.
»En suutu sanoistasi, koska olen hurskas mies ja pelkään jumalia», hän sanoi. »Siksi en myöskään tappanut sinua nukkuessasi. Mutta etkö tosiaan tiedä, että vallanperijä, kun hänet kruunattiin molempien valtakuntain kruunuilla, käski kirvoittaa kaikki kahleet ja vapauttaa orjiksi tuomitut kaivoksista ja kivilouhoksista, niin että niissä työskentelevät tästä lähtien vain vapaat miehet palkasta.» Hän nauroi pitkään itsekseen ja jatkoi: »Siksi meitä on täällä kaislikossa monta vankkaa poikaa, jotka elämme syömällä uhreja rikkaiden pöydiltä Kuolleitten kaupungissa, sillä vartijat pelkäävät meitä emmekä me puolestamme pelkää vainajia. Kaivoksissa ollut mies ei näet pelkää enää mitään, sillä pahempaa ei ihmiselle voi tapahtua kuin joutua orjaksi kaivokseen, niinkuin tiedät. Useat meistä eivät pelkää edes jumalia, mutta minun mielestäni varmuus on paras ja siksi olen hurskas mies, vaikka olen elänyt kymmenen vuotta kaivoksessa, niinkuin näet minusta.»
Siten vasta sain kuulla, että vallanperijä oli noussut valtaistuimelle neljäntenä Amenhotepina ja vapauttanut kaikki orjat ja vangit, niin että kaivokset ja kivilouhokset idässä meren rannalla tyhjentyivät ja myös Siinain kaivokset tyhjentyivät. Ei näet ollut ketään niin hullua miestä Egyptinmaassa, että hän olisi mennyt vapaaehtoisesti työhön kaivoksiin. Suurena kuninkaallisena puolisona oli nyt Mitannin prinsessa, joka leikki nukeilla, ja faraona oli mies, joka palveli uutta jumalaa.
»Hänen jumalansa on varmaan hyvin merkillinen jumala», sanoi entinen kaivosorja, »koska hän saattaa faraon tekemään mielettömiä tekoja. Sillä rosvot ja murhamiehet kävelevät nyt vapaina molemmissa valtakunnissa ja kaivokset ovat autiot eikä Egypti rikastu enää. Tosin minä olen viaton pahoihin tekoihin ja kärsinyt vääryyden takia, mutta sellaista on aina tapahtunut ja tulee vastakin tapahtumaan. Siksi on hullua päästää kahleista sata ja tuhat rikollista, jotta yksi viaton samalla vapautuisi. Mutta se on faraon asia eikä minun. Hän ajatelkoon puolestani.»
Puhuessaan hän katseli minua ja hypisteli käsiäni ja koetteli rupia selässäni. Kuoleman talon haju minussa ei peloittanut häntä ja nähtävästi hän sääli nuoruuttani, sillä hän sanoi: »Nahkasi on palanut. Minulla on öljyä. Kai sallit, että voitelen sinut.» Hän voiteli selkäni ja jalkani ja käteni, mutta tehdessään sen hän kiroili ja sanoi: »Ammonin kautta, totisesti en tiedä, miksi tämän teen, sillä mitäpä hyötyä minulla on sinusta eikä kukaan voidellut minua, kun olin lyöty ja haavainen ja kirosin jumalia vääryyden takia, joka minulle tapahtui.»
Tiesin kyllä, että kaikki orjat ja tuomitut vannoivat itsensä syyttömiksi, mutta hän oli ystävällinen minulle. Siksi tahdoin olla ystävällinen hänelle, ja niin yksin olin, että pelkäsin hänen lähtevän luotani ja jättävän minut jälleen yksin sydämeni kanssa. Siksi sanoin: »Kerro minulle vääryys, joka sinulle tapahtui, jotta voisin murehtia sitä yhdessä kanssasi.»
Hän sanoi: »Murhe piestiin minusta ulos kepeillä jo ensimmäisenä vuonna kuparikaivoksessa. Viha oli sitkeämpi, sillä kesti viisi vuotta, ennen kuin vihakin oli hakattu ulos minusta ja sydämeni kävi kaljuksi kaikista ihmisen tunteista. Mutta miksi en kertoisi sinulle kaikkea huvittaakseni sinua, sillä sormeni tekevät varmaan kipeää selässäsi, kun hieron rupiasi. Tiedä siis, että ennen olin vapaa mies ja viljelin maata ja minulla oli maja ja härkiä ja vainio ja olutta ruukussani. Kuitenkin minulla oli naapuri, mahtava mies, nimeltä Anukis, hajotkoon hänen ruumiinsa. Hänen tiluksiaan ei silmä pystynyt mittaamaan ja hänen karjansa luku oli kuin hiekka ja sen mylvinä oli kuin meren pauhu, mutta siitä huolimatta hän himoitsi pientä maapalaani. Siksi hän teki minulle monenlaista kiusaa ja jokaisen tulvan jälkeen, kun maat mitattiin uudelleen, siirtyi rajakivi lähemmäksi majaani ja menetin maata. Enkä voinut sille mitään, sillä maanmittarit kuuntelivat häntä eivätkä minua, koska hän antoi heille hyviä lahjoja. Myös hän tukki kasteluojani ja esti veden tulon pelloilleni, niin että härkäni kärsivät janoa ja viljani kuivui ja olut loppui ruukustani. Mutta hän ei kuullut valituksiani asuessaan talvet Thebassa suuressa talossaan ja kesäisin käydessään virvoittamassa mieltään tiluksillaan, vaan hänen palvelijansa löivät minua kepeillä ja usuttivat koirat päälleni, jos uskalsin lähestyä häntä.»
Nenätön huokasi syvään ja voiteli öljyä selkääni. Sitten hän jatkoi: »Mutta kenties eläisin vieläkin majassani, elleivät jumalat olisi kironneet minua antamalla minulle kauniin tyttären. Minulla oli viisi poikaa ja kolme tytärtä, sillä köyhä sikiää nopeasti, ja heidän kasvettuaan minulla oli suuri apu heistä ja he tuottivat iloa minulle, vaikka yhden pojista varastikin syyrialainen kulkukauppias hänen ollessaan pieni. Mutta nuorin tyttäristäni oli kaunis ja hulluudessani olin ylpeä hänestä, niin ettei hänen tarvinnut tehdä raskasta työtä eikä polttaa nahkaansa pellolla eikä kantaa vettä. Viisaammin olisin tehnyt, jos olisin leikannut hänen hiuksensa ja noennut hänen naamansa, sillä naapurini Anukis näki hänet ja himoitsi häntä eikä minulla sen jälkeen enää ollut rauhan päivää. Hän haastoi minut oikeuteen ja vannoi härkieni tallanneen hänen peltonsa ja poikieni ilkivaltaisesti tukkineen hänen kasteluojansa ja viskanneen raatoja hänen kaivoihinsa. Myös hän vannoi minun lainanneen häneltä viljaa huonoina vuosina, ja kaiken tämän vannoivat hänen palvelijansa todeksi eikä tuomari kuunnellut minua. Mutta hän olisi antanut minun pitää peltoni, jos olisin antanut hänelle tyttäreni. Siihen en kuitenkaan suostunut, sillä toivoin tyttäreni kauneudellaan saavan kunniallisen miehen, joka elättäisi minut vanhuuteni päivinä ja olisi armelias minulle. Lopuksi hänen palvelijansa karkasivat päälleni eikä minulla ollut kuin sauvani, mutta sillä löin yhtä päähän, niin että hän kuoli. Silloin leikattiin korvani ja nenäni ja minut lähetettiin kaivokseen ja maksamattomista veloista vaimoni ja lapseni myytiin orjiksi, mutta nuorimman Anukis piti itse ja iloittuaan hänen kanssaan antoi hänet palvelijoittensa ilokli. Siksi uskon, että minulle tapahtui vääryys, kun minut lähetettiin kaivokseen. Kuninkaan vapautettua minut nyt kymmenen vuoden kuluttua palasin kiireesti kotiin, mutta majani oli hajoitettu ja niityillä kävi vieras karja laitumella eikä tyttäreni tahtonut enää tuntea minua, vaan viskasi kuumaa vettä jaloilleni karjamiesten talossa. Kuitenkin kuulin, että Anukis oli kuollut ja että hänen suuri hautansa on Theban kuolleitten kaupungissa ja sen ovessa on pitkä kirjoitus. Siksi tulin Thebaan huvittaakseni sydäntäni kuulemalla, mitä hänen hautansa oveen on kirjoitettu, mutta en osaa lukea eikä kukaan ole sitä minulle lukenut, vaikka löysin kyselemällä haudan.»