Sen sanottuaan hän syleili minua syyrialaiseen tapaan ja huomasin, että hän kunnioitti ja ihaili suuresti minua, sillä hän antoi minulle kaulastaan kultaketjun ja ripusti sen kaulaani, vaikka teko oli varmaan hänelle suuri uhraus, sillä hän huokasi raskaasti sen tehdessään. Siksi annoin hänelle omasta kaulastani kultaketjun, jonka olin saanut Simyran rikkaimmalta laivanvarustajalta pelastettuani hänen vaimonsa hengen hankalassa synnytyksessä, ja ripustin sen hänen kaulaansa eikä hän menettänyt vaihdossa, mikä oli hänelle suuresti mieleen. Tällä tavoin erosimme.
3
Vapauduttuani tuosta naisesta oli sydämeni kevyt kuin lintu ja silmäni himoitsivat nähdä uutta ja levottomuus täytti mieleni, niin etten enää viihtynyt Simyrassa. Oli jälleen kevät ja laivat satamassa varustautuivat pitkille matkoille ja papit menivät kaupungin ulkopuolelle maan puhjettua vihreään kaivamaan taas esiin jumalansa Tammuzin, jonka he olivat syksyllä haudanneet suurin valituksin ja viiltäen haavoja ruumiiseensa, niin että veri vuoti.
Levottomuudessani seurasin pappeja kansanjoukkojen mukana ja maa oli heleänvihreä, lehdet puhkesivat puihin, kyyhkyset kujersivat ja sammakot pitivät melua lammikoissa. Papit vierittivät kiven pois haudan suulta ja kaivoivat esiin jumalansa ja puhkesivat riemuhuutoihin sanoen hänen elävän ja nousseen ylös. Myös kaikki kansa puhkesi riemuhuutoihin ja alkoi kiljua ja mellastaa ja katkoa oksia puista ja joi olutta ja viiniä markkinakojuista, joita kauppiaat olivat kiireesti pystyttäneet haudan ympärille. Naiset vetivät jäljessään rattaissa isoa, puusta tehtyä miehen kalua kohottaen riemuhuutoja ja yön tultua he viskasivat vaatteet yltään ja juoksivat pitkin niittyjä eikä ollut väliä, kuka oli nainut tai naimaton, vaan jokainen otti parinsa mistä löysi, niin että niityt ja vuorenrinteet kihisivät. Myös tässä kaikessa he olivat erilaisia kuin egyptiläiset. Katsellessani heitä minut valtasi kateus ja ajattelin, että olin varmaan vanha jo syntyessäni, niinkuin musta maa oli vanhempi kaikkia muita maita, kun taas nämä olivat nuoria kansoja ja palvelivat jumalaansa sen mukaisesti.
Kevään mukana levisi myös tieto, että khabirit olivat saapuneet erämaasta ja rosvoilivat Syyrian rajamaita pohjoisesta etelään ja polttivat kyliä ja piirittivät kaupunkeja. Mutta myös faraon sotajoukot tulivat Siinain erämaan läpi Taniksesta ja taistelivat khabireja vastaan ja kahlehtivat heidän päällikkönsä ja karkottivat heidät takaisin erämaahan. Tällaista tapahtui joka kevät ja oli aina tapahtunut, mutta tällä kertaa Simyran asukkaat olivat huolissaan, sillä khabirit olivat ryöstäneet Katnan kaupungin, jossa oli egyptiläinen varuskunta, surmanneet sen kuninkaan ja lyöneet miekalla kaikki egyptiläiset, naiset ja lapsetkin, ottamatta heitä orjikseen saadakseen lunastushinnan, eikä tällaista ollut tapahtunut niin kauan kuin muistettiin, sillä varustettuja kaupunkeja khabirit tavallisesti väistivät.
Tällä tavoin oli sota puhjennut Syyriassa enkä minä ollut koskaan nähnyt sotaa. Siksi matkustin faraon joukkojen luokse, sillä halusin kokea myös sodan nähdäkseni, oliko sodalla minulle mitään sanottavana, ja tutkiakseni lyömäaseiden ja sotanuijain aiheuttamia haavoja. Mutta ennen kaikkea matkustin sen tähden, että faraon lähettämiä joukkoja johti päällikkönä Horemheb ja himoitsin yksinäisyydessäni nähdä ystävän kasvot ja kuulla ystävän äänen. Siksi taistelin itseni kanssa ja ajattelin, ettei hänen tarvinnut tuntea enää minua, jos hän häpesi tekojeni tähden. Mutta aikaa oli kulunut ja kahdessa vuodessa minulle oli tapahtunut paljon ja kenties sydämeni oli paatunut, koska häpeäni muisto ei enää kauhistanut minua niin pahasti kuin ennen. Siksi matkustin ja matkustin laivassa pitkin rannikkoa etelään ja pääsin muonitusjoukkojen mukana rannikolta sisämaahan härkien kiskoessa viljarekiä ja aasien kantaessa öljy ja viiniruukkuja ja sipulisäkkejä. Näin saavuin pieneen kaupunkiin, joka oli vuoren laella ja muurien ympäröimä ja jonka nimi oli Jerusalem. Siellä oli pieni egyptiläinen varuskunta ja tämän kaupungin Horemheb oli ottanut päämajakseen jatkaessaan sotaretkeään. Mutta huhut Simyrassa olivat suuresti liioitelleet faraon armeijan voimaa, sillä hänellä oli käskettävällään vain osasto sotavaunuja ja parituhatta jousi ja keihäsmiestä, kun taas khabirien laumojen sanottiin tänä keväänä olevan erämaan hiekkaa lukuisampia.
Horemheb otti minut vastaan likaisessa savimajassa ja sanoi: »Tunsin kerran erään Sinuhen, joka myös oli lääkäri, ja hän oli ystäväni.» Hän katsoi minua, ja syyrialainen vaippa, jota olin tottunut käyttämään, hämmästytti häntä. Myös olin vanhentunut kuten hän ja kasvoni olivat muuttuneet. Mutta hän tunsi minut ja kohotti kultapunoksisen päällikönruoskansa tervehdykseen ja hymyili ja sanoi: »Ammonin kautta, sinä olet Sinuhe, vaikka luulin sinun kuolleen.» Hän karkotti esikuntaupseerit ja kirjurit kamoineen ja papereineen huoneesta ja pyysi viiniä ja tarjosi viiniä minulle sanoen: »Merkilliset ovat Ammonin tiet, kun tapaamme toisemme punaisessa maassa tässä sontaisessa kaupunkirähjässä.» Kuullessani hänen sanansa liikahti sydän rinnassani ja tiesin, että olin kaivannut häntä. Kerroin hänelle elämästäni ja vaiheistani sen verran kuin katsoin sopivaksi ja hän sanoi:
»Jos tahdot, saat lääkärinä seurata joukkojamme ja jakaa kunnian kanssamme, sillä totisesti aion antaa sontaisille khabireille sellaisen löylytyksen, että he muistavat nimeni ja itkevät syntymistään tähän maailmaan.» Vielä hän sanoi: »Olin varmaan aika hölmö poika, kun tapasimme ensimmäisen kerran, enkä ollut vielä pessyt sontaa varpaitteni välistä. Sinä olit maailmanmies jo silloin ja annoit minulle hyviä neuvoja. Nyt tiedän jo enemmän ja kädessäni on kultainen ruoska, kuten näet. Mutta sen olen ansainnut kurjalla työllä faraon vartijajoukoissa metsästämällä rosvoja ja rikollisia, jotka hän hulluudessaan päästi valloilleen kaivoksista, niin että meillä oli suuri työ tappaessamme heitä. Mutta kun kuulin khabirien hyökkäävän, pyysin faraolta joukkoja heitä vastaan eikä kukaan ylempi upseeri kilpaillut kanssani, sillä kultaa ja kunniamerkkejä sataa enemmän faraon ympärillä kuin erämaassa ja khabireilla on terävät keihäät ja heidän sotakarjuntansa on kamala, kuten jo itse olen joutunut kokemaan. Tällä tavoin pääsin vihdoin hankkimaan itselleni kokemusta ja harjoittamaan joukkoja todellisissa taisteluissa, mutta faraon ainoa huoli on, että pystytän temppelin hänen jumalalleen tänne Jerusalemiin ja karkotan khabirit vuodattamatta verta.» Horemheb purskahti nauruun ja läimäytti ruoskalla säärtään. Myös minä nauroin, mutta pian hän lakkasi nauramasta ja joi viiniä ja sanoi: