»Sinä yksin olet sydämessäni
eikä sinua tunne kukaan toinen
kuin poikasi, kuningas.
Sinä vihit hänet suunnitelmiisi
ja voimallasi hänet vihit.
Maailma on sinun kädessäsi
sellaisena, miksi sen loit,
ihmiset elävät sinun valostasi,
jos laskeudut näkymättömiin, ja kuolevat,
sillä sinä olet elämä
ja sinun kauttasi elää ihminen.
Kaikki silmät katsovat kauneuttasi,
kunnes lasket,
kaikki työ keskeytyy,
kun lasket länteen.
Siitä asti kuin maailman perustit,
olet järjestänyt sen poikasi tuloa varten,
joka syntyi sinun sylistäsi,
kuningasta varten, joka elää totuudesta,
molempien maiden herraa, Raan poikaa,
joka elää totuudesta,
kruunujen herraa varten loit maailman
ja hänen suurta kuninkaallista puolisoaan varten,
rakastettua, molempien maiden valtiatarta,
Nefrititeä varten, joka eläköön ja kukoistakoon ikuisesta ikuiseen.»
Sotilaat kuuntelivat kaivellen varpaillaan hiekkaa ja huusivat lopulta laulun päätyttyä keventyneinä faraon kunniaksi, sillä ainoa, minkä he hymnistä ymmärsivät, oli, että tarkoituksena oli ylistää faraota ja julistaa hänet jumalan pojaksi, mikä oli oikein ja hyvin, koska niin oli ollut ja niin on aina oleva. Horemheb päästi papin menemään ja poika meni ihastuneena joukkojen suosiosta kirjoittamaan kuninkaalle tapauksesta Mutta luulen, ettei laulusta ja sen ajatuksista ollut paljon iloa sotilaille, jotka kaivelivat varpaillaan hiekkaa ja olivat menossa taisteluun ja monet väkivaltaiseen kuolemaan.
4
Jälkijoukko lähti marssimaan ja sen mukana seurasivat härkien reet ja kuormaaasit. Horemheb karautti edelle vaunuineen ja myös ylemmät päälliköt lähtivät kantotuoleissaan marssille valitellen päivän hellettä. Minä tyydyin istumaan aasin selässä ystäväni muonitusupseerin tavoin ja kuormasin mukaan lääkärinarkkuni, koska arvasin sitä tarvittavan.
Joukot marssivat iltapäivään asti leväten vain lyhyen ajan, jolloin miesten sallittiin syödä ja juoda. Yhä useampia jalkavaivaisia jäi tiepuoleen pystymättä enää nousemaan, vaikka aliupseerit ruoskivat heitä ja hyppivät jaloillaan heidän päällään. Miehet vuorotellen lauloivat ja kiroilivat ja varjojen käydessä pitemmiksi alkoi tietä reunustavilta vuorilta näkymättömistä viuhahdella nuolia, niin että toisinaan joku kiljahti sekasortoisessa rivistössä ja tarrasi olkapäähänsä, josta törrötti nuoli, tai suistui suulleen tielle. Mutta Horemheb ei pysähtynyt puhdistamaan tienvartta, vaan kiihdytti vauhtia, kunnes joukot etenivät puolijuoksua. Kevyet hyökkäysvaunut raivasivat tien ja pian näimme tiepuolessa muutamia khabirien ruumiita repaleisissa viitoissaan makaamassa suu ja silmät kuhisten täynnä kärpäsiä. Muutamat miehistä poikkesivat tieltä kääntelemään ruumiita etsiäkseen sotamuistoja, mutta heissä ei enää ollut mitään ryöstämistä.
Muonitusupseeri hikoili aasinsa selässä ja pyysi minua viemään viimeisen tervehdyksensä vaimolleen ja lapsilleen, sillä hänellä oli aavistus, että tämä oli hänen viimeinen päivänsä. Sitä varten hän antoi minulle vaimonsa osoitteen Thebassa ja pyysi minua pitämään huolta, ettei hänen ruumistaan ryöstettäisi, mikäli khabirit eivät tappaneet meitä kaikkia ennen iltaa, kuten hän otaksui synkästi päätään ravistellen.
Vihdoin oli edessämme avara kenttä, jolle khabirit olivat leiriytyneet. Horemheb antoi puhaltaa torviin ja järjesti joukot hyökkäystä varten, keihäsmiehet keskelle ja jousimiehet molemmille sivustoille. Mutta hyökkäysvaunut hän lähetti pois ja ne ajoivat tiehensä hurjaa vauhtia, niin että pöly tupruili korkealle ja peitti ne näkyvistä. Luonaan hän piti vain muutamia raskaita sotavaunuja. Etäisistä laaksoista vuorten takaa kohosi palavien kylien savu. Khabirien luku näytti määrättömältä lakeudella ja heidän mylvintänsä ja huutonsa täytti ilman kuin meren kohina, kun he lähtivät etenemään meitä vastaan kilvet ja keihäänkärjet välkkyen peloittavasti päivänvalossa. Mutta Horemheb huusi kovalla äänellä:
»Älkää tutisuttako polvianne, rakkaat sontakärsäni, sillä khabireita on vähän taisteluun ja se, minkä näette, on karjaa ja vaimoja ja lapsia, jotka kaikki ennen iltaa ovat saalistanne. Heidän keittoruukuissaan odottaa teitä jo lämmin ruoka, niin että antakaa huhkia, jotta pääsemme syömään ennen iltaa, sillä olen jo nälkäinen kuin krokotiili.»
Mutta khabirien sotalauma vyöryi meitä vastaan peloittavana ja heitä oli enemmän kuin meitä ja heidän keihäänsä näyttivät teräviltä päivänpaisteessa eikä minua enää lainkaan huvittanut sota. Keihäsmiesten rivit huojuivat ja he katselivat taakseen, kuten minäkin, mutta aliupseerit heiluttivat ruoskiaan ja kiroilivat ja varmaan sotilaat arvelivat olevansa liian väsyneitä ja nälkäisiä jaksaakseen juosta khabireita pakoon, sillä rivit järjestyivät uudelleen ja jousimiehet alkoivat näppäillä hermostuneesti jousiensa jänteitä odottaen merkkiä.
Päästyään kyllin lähelle khabirit kohottivat sotahuutonsa ja heidän karjuntansa oli niin peloittava, että veri laskeutui päästäni ja jalkani alkoivat tutista. Samalla he alkoivat juosta meitä vastaan ja ampua jousillaan ja kuulin korvissani nuolten suhinan niiden suristessa kärpästen tavoin ja äännellessä: pst, pst. Enkä elämässäni ole kuullut kiihdyttävämpää ääntä kuin nuolen vihuna miehen korvan ohitse. Mutta minua rohkaisi suuresti huomio, etteivät nuolet saaneet aikaan paljon vahinkoa, sillä ne lensivät ylitsemme ja muut torjuttiin kilvillä. Samassa Horemheb huusi: »Seuratkaa minua, sontakärsäni!» Hänen ajajansa karautti hevoset juoksuun, sotavaunut seurasivat häntä, jousimiehet ampuivat yhteislaukauksen ja keihäsmiehet lähtivät juoksemaan sotavaunujen jäljessä. Samalla hetkellä kohosi kaikkien kurkusta huuto, vielä peloittavampi kuin khabirien karjunta, sillä jokainen huusi henkensä edestä hälventääkseen pelkonsa ja myös minä huomasin huutavani täyttä kurkkua, mikä helpotti suuresti oloani.
Sotavaunut ajoivat hirvittävällä ryskeellä keskelle khabirien hyökkäävää laumaa ja etumaisena pölykierteiden ja heiluvien keihäiden yläpuolella loisti Horemhebin kypärä strutsinsulkineen. Sotavaunujen jäljessä juoksivat keihäsmiehet seuraten leijonanhäntiä ja haukkoja ja jousimiehet levittäytyivät tasangolle ampuen yhteislaukauksia khabirien sekasortoiseen rykelmään. Tästä lähtien oli kaikki yhtä ainoata hirvittävää sekamelskaa, pauhua, ryskettä, karjuntaa ja kuolinkiljuntaa. Nuolet vihisivät korvissani ja aasini pillastui ja lähti juoksemaan keskelle pahinta rymyä, niin että potkin ja kiljuin hädissäni, mutta en saanut sitä pysähtymään. Khabirit taistelivat sitkeästi ja pelotta ja hevosten maahan tallaamat miehet sohivat vielä maasta keihäillään niitä, jotka juoksivat heidän ylitseen, ja moni egyptiläinen sai surmansa kumartuessaan katkaisemaan voitonmerkiksi kättä kaatamaltaan mieheltä. Veren haju kävi väkevämmäksi hien ja sotilaiden hajua ja korpit laskeutuivat kaarrellen taivaalta kasvavina parvina.
Mutta äkkiä khabirit päästivät raivokkaan kiljunnan ja lähtivät pakenemaan juosten, sillä he näkivät tasangon ympäri kiertäneiden sotavaunujen ajaneen leiriinsä ja hätyyttävän naisia ja ajavan rosvotun karjan hajalle eivätkä he voineet tätä näkyä kestää, vaan kääntyivät pakoon pelastaakseen leirinsä ja naisensa, ja se oli heidän tuhonsa. Sillä sotavaunut kääntyivät heitä vastaan ja hajoittivat heidät ja lopusta pitivät huolen Horemhebin keihäsmiehet ja jousimiehet. Kun päivä laski, oli lakeus täynnä kädettömiä ruumiita, leiri paloi ja kaikkialla mylvi hajaantunut karja.
Mutta voittonsa vimmassa sotilaat jatkoivat tappamista ja iskivät keihäänsä kaikkeen, minkä näkivät, ja surmasivat myös miehiä, jotka jo olivat heittäneet aseensa, ja kolhivat nuijillaan lapsia hengiltä ja ampuivat jousillaan järjettömästi pakenevaa karjaa, kunnes Horemheb antoi puhaltaa torviin ja päälliköt ja aliupseerit tulivat järkiinsä ja ajoivat ruoskillaan kokoon sotilaat. Mutta minun vimmastunut aasini juoksenteli yhä edelleen ympäri kenttää, niin että ruumiini hyppi sen selässä voimattomana kuin säkki enkä enää tiennyt, olinko elävä vai kuollut. Sotilaat nauroivat minulle ja pilkkasivat minua, kunnes lopulta eräs läimäytti keihään varrella aasia vasten turpaa, niin että se pysähtyi hämmästyneenä ja kohotti korvansa ja pääsin laskeutumaan sen selästä. Tästä lähtien sotilaat käyttivät minusta nimeä Villiaasin poika.