Vangit koottiin ja ajettiin aitauksiin, aseet kerättiin kasoihin ja paimenet lähetettiin kokoamaan pakenevaa karjaa. Khabireita oli niin paljon, että suuri osa heistä oli päässyt pakoon, mutta Horemheb arveli, että he juoksisivat koko yön eivätkä palaisi pitkiin aikoihin. Palavien rehukuormain ja telttojen valossa kannettiin Horemhebin luokse jumalan arkku ja hän avasi sen ja nosti näkyviin Sekhmetin, leijonanpäisen, joka ylpeänä kohotti pystyyn puiset rintansa tulen valossa. Sotilaat roiskuttivat hänen ylleen riemuiten haavoistaan vuotavaa verta ja viskasivat hänen eteensä voitonmerkiksi katkaisemansa kädet. Näitä katkaistuja käsiä kertyi korkea kasa ja oli miehiä, jotka viskasivat kasaan neljä ja viisikin kättä. Horemheb jakoi heille kaulaketjuja ja rannerenkaita ja palkitsi urhoollisimmat määräämällä heidät aliupseereiksi. Hän oli tomuinen ja verinen ja hänen kultaisesta ruoskastaan tippui verta, mutta hänen silmänsä hymyilivät sotilaille ja hän nimitteli heitä rakkaiksi sontakärsikseen ja verenlaskijoikseen.
Minulla oli paljon työtä, sillä khabirien keihäät ja nuijat olivat iskeneet peloittavia haavoja. Työskentelin palavien telttojen valossa ja haavoittuneiden tuskankiljuntaan sekaantui naisten parkuna, kun sotilaat raastoivat heitä mukanaan ja heittivät arpaa heistä iloitakseen heidän kanssaan. Minä pesin ja ompelin kiinni ammottavia haavoja ja tungin riippuvia suolia takaisin halkaistuihin vatsoihin ja korjasin silmille riippuvat päänahat paikoilleen. Niille, joiden täytyi kuolla, annoin olutta ja turruttavia lääkkeitä, jotta he kuolisivat rauhassa yön kuluessa.
Paransin myös khabireja, jotka haavojensa tähden eivät päässeet pakoon, ja neuloin heidän haavojaan, mutta miksi sen tein, sitä en osaa sanoa, kenties siksi, että ajattelin Horemhebin saavan heistä paremman hinnan myydessään heidät orjiksi, jos parantaisin heidät. Mutta monet heistä eivät huolineet avustani, vaan repivät haavansa uudellen auki kuullessaan lastensa itkun ja vaimojensa parkunan egyptiläisten iloitessa heidän kanssaan. He koukistivat jalkansa ja peittivät päänsä vaatteillaan ja kuolivat verenvuotoon.
Katselin heitä enkä enää ollut niin ylpeä voitosta kuin heti taistelun jälkeen, sillä he olivat köyhää kansaa erämaasta ja laaksojen karja ja vilja houkutteli heitä heidän kärsiessään nälkää. Siksi he tulivat ryöstämään Syyriaa ja heidän jäsenensä olivat laihat ja monet sairastivat silmätauteja. Siitä huolimatta he olivat hurjia ja peloittavia taistelussa ja heidän jäljessään kohosi palavien kylien savu ja ihmisten itku ja valitus. Mutta en voinut mitään sille, että säälin heitä, kun heidän isot, paksut nenänsä kävivät kalpeiksi ja he kuollessaan vetivät ryysyiset vaatteensa päänsä peitoksi.
Seuraavana päivänä kohtasin Horemhebin ja hän kiitti minua ja kehoitin häntä perustamaan paikalle vartioidun leirin, jossa parantuisivat pahimmin haavoittuneet sotilaat, sillä jos heidät kuljetettaisiin Jerusalemiin, he kuolisivat matkalla. Horemheb kiitti minua avustani ja sanoi:
»En luullut sinua niin urhoolliseksi kuin eilen näin omin silmin ratsastaessasi raivoavan aasin selässä pahimpaan melskeeseen. Mutta varmaan et tiennyt, että lääkärin työ sodassa alkaa vasta taistelun jälkeen. Olen kuullut sotilaiden nimittävän sinua Villiaasin pojaksi, ja jos tahdot, otan sinut joskus taistelussa omaan hyökkäysvaunuuni, sillä sinulla on onnea, koska olet yhä hengissä, vaikkei sinulla ollut keihästä eikä edes nuijaa.»
Hän katsoi minua totisesti enkä tiennyt, pilkkasiko hän minua. Siksi sanoin: »En ole koskaan ennen nähnyt sotaa ja siksi halusin nähdä sodan mahdollisimman läheltä. Mutta sodalla ei ollut minulle mitään sanottavaa ja luulen, että jos sallit, palaan takaisin Simyraan.»
Hän sanoi: »Olet pelastanut monen sotilaan hengen taidollasi ja siitä ansaitset kunniamerkin yhtä hyvin kuin upseeri, joka taidollaan ja rohkeudellaan pelastaa sotilaittensa hengen.»
Mutta sanoin: »Anna olla! Minulla on kultaa kylliksi itselläni ja sinun kunniamerkkisi ovat tomua jaloissani.»
»Olet varmaan oikeassa», myönsi Horemheb, »mutta yksinkertaisille miehille, kuten minulle, merkitsee paljon kaulassa killuva kulta, jos se on ansaittu taistelussa. Nyt olen nähnyt mieheni taistelussa ja tiedän osaavani johtaa heitä ja Sekhmet, leijonanpäinen, on ollut minulle suosiollinen, niin että olen saavuttanut voiton, josta varmaan veistetään kuvia kiveen, jos haluan. Kuitenkin tämä voitto on tomua jaloissani, sillä karjan varkaiden voittamiseen ei tarvita suurta taitoa.»
»Miehesi ylistävät nimeäsi ja lupaavat seurata jäljessäsi, mihin hyvänsä menet», sanoin mairitellakseni häntä. »Mutta miten on mahdollista, että et ole edes haavoittunut, vaikka luulin sinun varmasti kuolevan ajaessasi ensimmäisenä keihäitä ja nuolia vastaan?»
»Minulla on taitava ajaja», hän sanoi. »Sitäpaitsi haukkani suojelee minua, koska minua vielä tarvitaan suuriin tekoihin. Siksi ei käytöksessäni ole mitään ansiota tai urheutta, koska tiedän, että vihollisen keihäät ja nuolet ja sotanuijat väistävät minua. Ajan ensimmäisenä, koska minut on määrätty vuodattamaan verta runsaasti, vaikka surmattuani kylliksi veren vuotaminen ei tuota minulle enää järin suurta iloa eivätkä niiden kiljaisut, jotka jäävät vaununpyörieni alle, suurestikaan huvita minua. Kunhan joukkoni ovat kylliksi harjaantuneet eivätkä pelkää kuolemaa, annan kantaa itseni kantotuolissa heidän jäljessään, kuten järkevä sotapäällikkö tekee, sillä oikea sotapäällikkö ei tee käsillään roskaista ja veristä työtä, minkä halvinkin orja voi tehdä, vaan hän tekee työtä sydämellään ja kuluttaa paljon paperia ja sanelee lukuisille kirjureille monenlaisia tärkeitä käskyjä, joita sinä, Sinuhe, et ymmärrä, koska se ei ole sinun ammattisi, kuten en minä puolestani ymmärrä lääkärin ammattia, vaikka kunnioitan taitoasi. Siksi minua paremmin hävettää, kun olen tahrinut käteni ja kasvoni karjanvarkaitten vereen, mutta en voinut muuta, sillä ellen olisi ajanut miesteni edellä, he olisivat menettäneet rohkeutensa ja pudonneet polvilleen maahan ja alkaneet parkua, sillä totta puhuen nämä Egyptin sotilaat, jotka pariin miespolveen eivät ole nähneet sotaa, ovat vielä kurjempaa ja pelkurimaisempaa roskaväkeä kuin khabirit. Siksi sanon heitä sontakärsiksi ja he ylpeilevät jo tästä nimityksestä.»
En kuitenkaan voinut uskoa, ettei hän pelännyt taistelussa henkensä vuoksi ajaessaan ensimmäisenä suoraan keihäitä vastaan. Siksi sanoin itsepintaisesti: »Sinulla on lämmin nahka ja veri juoksee sen alla, kuten kaikilla muilla ihmisillä. Oletko noitunut itsesi jollakin väkevällä noituudella, niin ettet haavoitu, vai mistä johtuu, ettet pelkää?»
Hän sanoi: »Olen tosin kuullut sellaisesta noituudesta ja monet sotilaat pitävät kaulassaan taikapusseja, joiden pitäisi varjella heitä, mutta tämänkin taistelun jälkeen on monta sellaista taikapussia kerätty kaatuneiden kauloista, joten en usko sellaiseen noituuteen, vaikka siitä tietenkin on hyötyä, koska se saa oppimattoman miehen, joka ei osaa lukea eikä kirjoittaa, luottamaan itseensä ja tekee hänet rohkeaksi taistelussa. Totta puhuen tuo kaikki on pelkkää sontaa, Sinuhe. Minun laitani on kokonaan toisin, sillä tiedän, että minut on määrätty tekemään suuri tekoja, mutta miten sen tiedän, sitä en voi sinulle sanoa. Sotilaalla joko on onnea tai hänellä ei ole onnea ja minulla on ollut onni myötä siitä lähtien, kun haukkani vei minut faraon luokse. Tosin haukkani ei viihtynyt palatsissa, vaan lensi tiehensä eikä palannut enää, mutta marssiessamme läpi Siinain erämaan Syyriaan ja kärsiessämme nälkää ja nimenomaan ankaraa janoa, sillä myös minä kärsin sotilaitteni kanssa oppiakseni tietämään, mitä he tunsivat ja siten osatakseni käskeä heitä, näin eräässä laaksossa palavan pensaan. Se oli elävää tulta ja ison pensaan taikka puun kaltainen eikä se kulunut loppuun eikä vähentynyt, vaan paloi yötä päivää ja sen ympärillä oli maassa haju, joka nousi päähän ja teki minut rohkeaksi. Näin sen ajaessani joukkojen edellä vaunuissani ja metsästäessäni erämaan villipetoja eikä kukaan muu nähnyt sitä kuin minä ja ajajani, joka voi sen todistaa. Mutta siitä lähtien tiesin, ettei keihäs tai nuoli tai sotanuija osu minuun, ennen kuin aikani on täysi, mutta mistä sen tiedän, sitä en voi sanoa, koska sellainen on salattua.»