Hän pesi jalkani ja kaatoi vettä käsilleni ja huolehti minusta kaikin tavoin ja parkui lakkaamatta, kunnes käskin hänen olla vaiti ja sanoin: »Ala varustaa kaikkea valmiiksi, sillä lähdemme pitkälle matkalle, joka kenties kestää monta vuotta ja on täynnä rasituksia, sillä lähdemme Mitannin maahan ja Babyloniin ja meren saariin.»
Kaptah vaikeni heti ja hänen kasvonsa tulivat pelosta harmaiksi ja menettivät kiiltonsa ja hän huusi: »Kuoriaisen kautta, herrani on menettänyt järkensä ja minun on paras sitoa hänet ja upottaa iilimatoja hänen käsivarsiensa ja polviensa taipeisiin. Sillä Simyrassa meidän on hyvä olla ja kastelemme leipämme hunajaan ja kaupungin kauppiaat ja hallitusmiehet kunnioittavat meitä ja myös Ishtarin temppelin neitsyet ovat oppineet merimiehiltä lukuisia uusia tapoja, jotka suuresti miellyttävät miehiä ja saavat heidän ruumiinsa hypähtelemään kuin kalat kuivalla maalla, joten sinun on paras mennä kiireesti temppeliin uhraamaan, jotta unohtaisit noin hullut puheet.»
Sanoin hänelle: »En enää määrää itse askelistani, mutta miksi niin on, sitä en halua sanoa sinulle, joka olet orja ja tyhmä. Mutta olkoon, niinkuin tahdot, jää sinä tänne ja hoida taloani ja omaisuuttani ja iloitse parhaasi mukaan temppelin naisten kanssa, joita en halua sanoa neitsyiksi, sillä välin kun olen poissa. Matkustan näet yksin, jos kerran et tahdo tulla mukaani, sillä en suinkaan pakota sinua, koska sinusta varmaan on minulle pitkällä matkalla enemmän vaivaa kuin hyötyä.»
Silloin Kaptah alkoi parkua ja huusi: »Totisesti soisin etten milloinkaan olisi syntynyt tähän maailmaan. Myös soisin, etten koskaan olisi Uhonnut ja nähnyt hyviä päiviä, sillä kuta parempi ihmisen on olla, sitä vaikeampi hänen on luopua hyvästään. Jos lähtisit matkalle kuukaudeksi tai kahdeksi, kuten ennenkin olet tehnyt, en sanoisi mitään, vaan jäisin huoletta Simyraan. Mutta jos matkasi kestää vuosia, on mahdollista, ettet milloinkaan palaa enkä koskaan enää näe sinua. Siksi minun on seurattava sinua ja otettava pyhä kuoriaisemme mukaani, sillä sellaisella matkalla tarvitset kaiken hyvän onnen, mikä sinulla on, ja ilman kuoriaista putoat rotkoihin matkallasi ja rosvot keihästävät sinut. Ilman minua ja kokemustani olet myös kuin vasikka, jolta varas sitoo takajalat kantaakseen sen selässään minne hyvänsä, ja ilman minua olet kuin mies, jonka silmät on sidottu ja joka turnaan haroo käsillä eteensä, niin että jokainen, joka sinut kohtaa, varastaa ilomielin sinulta, minkä kerkiää, enkä salli sitä, sillä jos jonkun täytyy sinulta varastaa, on parempi, että se olen minä, koska varastan kohtuullisesti ja varojesi mukaan tarkoin ottaen huomioon sinun etusi. Mutta parempi meidän olisi jäädä taloomme Simyraan.»
Kaptah oli näet käynyt julkeammaksi vuosi vuodelta ja puhui jo 'meidän talostamme' ja 'meidän kuoriaisestamme' ja maksaessaan hän puhui 'meidän kullastamme'. Mutta kyllästyin tähän ja kyllästyin hänen parkuunsa, niin että lopulta otin kepin opettaakseni häntä ja voitelin kepillä hänen lihonutta takapäätään, jotta hänellä olisi todellinen aihe parkuunsa, ja sanoin:
»Sydämeni sanoo, että joskus vielä riiput muurilla pää alaspäin julkeutesi tähden. Päätä siis lopulta, lähdetkö mukaani vai jäätkö, mutta ennen kaikkea lopeta iankaikkinen jankutuksesi, joka häiritsee korviani varustautuessani pitkälle matkalle.»
Tämän jälkeen Kaptah rauhoittui ja alistui kohtaloonsa ja varustauduimme matkaan. Koska hän oli vannonut, ettei astuisi jalallaan laivan kannelle, liityimme karavaaniin, joka oli matkalla pohjoiseen Syyriaan, sillä halusin nähdä Libanonin seetrimetsät, joista noudettiin palatsien rakennuspuut ja rakennettiin Ammonin pyhä venhe.
Matkasta minulla ei ole paljon kertomista, sillä se oli yksitoikkoinen eivätkä rosvot hätyyttäneet meitä. Majatalot olivat hyvin varustettuja ja söimme ja joimme hyvin ja joissakin pysähdyspaikoissa tuli sairaita luokseni ja paransin heidät. Annoin kantaa itseäni kantotuolissa, sillä olin saanut kyllikseni aaseista eikä Kaptahkaan ollut ihastunut aaseihin, mutta en voinut päästää häntä kantotuoliini, jotten olisi menettänyt arvoani muiden matkustajien silmissä, koska hän oli palvelijani. Siksi Kaptah valitti suuresti ja toivoi olevansa kuollut. Muistutin hänelle, että olisimme voineet suorittaa tämän matkan nopeammin ja mukavammin laivassa, mutta se ei suurestikaan lohduttanut häntä. Tosin kuiva tuuli söi kasvojani, niin että minun oli lakkaamatta voideltava ihoani, ja pöly takertui kurkkuuni ja hiekkakirput vaivasivat minua, mutta nämä vastukset olivat mielestäni vähäisiä ja silmäni iloitsivat kaikesta näkemästään.
Näin myös seetrimetsiä ja puita, jotka olivat niin suuria, ettei kukaan egyptiläinen uskoisi minua, jos siitä kertoisin, niin että jätän sen kertomatta. Kuitenkin minun on sanottava, että näiden metsien tuoksu on ihmeellinen ja purot kirkkaita, ja ajattelin, ettei varmaan kukaan ihminen voi olla täysin onneton eläessään tässä ihanassa maassa. Näin ajattelin, kunnes näin orjat, jotka kaatoivat puita ja veistivät niitä kuljettaakseen ne vuorten rinteitä pitkin merenrantaan. Näiden orjien kurjuus oli suuri ja heidän kätensä ja jalkansa olivat täynnä puunkuoren ja työaseiden leikkaamia, märkiviä haavoja ja heidän selkänsä olivat täynnä kärpäsiä, jotka viihtyivät ruoskanjäijissä, niin että heidät nähtyäni en enää ajatellut, niinkuin ensin ajattelin.
Mutta Kaptah huvitteli laskemalla, miten rikas olisi, jos omistaisi nämä kaikki puut Egyptissä ja lastattuina laivasta Theban laitureille. Hän laski, että yhden ainoan suuren puun hinnalla saattoi vaatimaton mies elättää perheensä koko ikänsä ja kouluttaa poikansa kirjureiksi ja naittaa tyttärensä hyviin sukuihin. Hän alkoi laskea puita, mutta puilla ei ollut loppua ja hänen päänsä sekaantui ja hän aloitti uudelleen laskunsa, kunnes lopulta alkoi parkua ja sanoi: »Sydämeni kirvelee nähdessäni kaiken tämän suunnattoman rikkauden huojuvan tuulessa aivan hukkaan.» Siksi hän peitti päänsä vaatteella ollakseen enää näkemättä puita. Mutta kuunnellessani seetrien ylhäistä huminaa ajattelin, että vain sen kuullakseni kannatti lähteä pitkälle matkalle.
Lopulta saavuimme Kadeshin kaupunkiin, jossa oli linnoitus ja suuri egyptiläinen varuskunta. Mutta linnoituksen muureilla ei ollut vartijoita ja sen kaivannot olivat kasvaneet umpeen ja sotilaat ja upicerit elivät elämänsä kaupungissa perheineen muistaen olevansa sotilaita vain niinä päivinä, jolloin faraon varastosta jaettiin viljaa ja sipuleita ja olutta. Viivyimme kaupungissa, jotta ratsastushaavat Kaptahin takapuolessa olisivat ehtineet arpeutua, ja paransin siellä lukuisia sairaita, sillä sen kaupungin egyptiläiset lääkärit olivat kelvottomia ja sellaisia, joiden nimet oli jo ammoin pyyhitty Elämän kirjasta, mikäli heidän nimensä koskaan olivat olleet Elämän kirjassa. Siksi sairaat antoivat kuljettaa itsensä Mitannin maahan, jos heillä oli kylliksi kultaa, ja antautuivat siellä Babylonissa taitonsa hankkineiden lääkärien hoitoon. Näin tässä kaupungissa muistomerkit, joita suuret faraot olivat pystyttäneet, ja luin niiden kirjoitukset, joissa he kertoivat voitoistaan ja kaatamistaan vihollisista ja norsunmetsästyksistään. Annoin myös tässä kaupungissa kaivertaa itselleni sinetin kalliista kivestä, jotta minua olisi kunnioitettu näissä maissa, sillä myös sinetit ovat täällä toisenlaisia kuin Egyptissä eikä niitä kanneta sormukseen kiinnitettyinä sormessa, vaan nauhasta kaulassa, sillä ne ovat lieriöitä, joiden keskelle on puhkaistu reikä, ja niitä kieritetään savitaulua vasten, niin että ne jättävät kuvansa saveen. Mutta köyhät ja oppimattomat painavat ainoastaan peukalonsa jäljen saveen, milloin heillä on tekemistä savitaulujen kanssa.
Mutta Kadesh oli niin iloton ja murheellinen, niin päivänpaisteessa paahtunut ja paheellinen kaupunki, että myös Kaptah halusi pian jatkaa matkaa, vaikka pelkäsikin suuresti aasiaan. Ainoana vaihteluna siellä olivat kaikista maista saapuvat karavaanit, sillä se sijaitsi karavaaniteiden risteyksessä. Mutta sellaisia ovat kaikki rajamaitten kaupungit, tottelivatpa ne ketä kuningasta hyvänsä, ja upseereille ja sotilaille ne ovat rangaistuspaikkoja, kuuluivatpa he Egyptin tai Mitannin, Babylonin tai Khattien maan armeijaan, niin etten missään rajakaupungissa kuullut sotilaiden ja upseereiden tekevän muuta kuin kiroavan syntymistään tähän maailmaan, pelaavan ja tappelevan keskenään, juovan huonoa olutta ja iloitsevan naisten kanssa, joista tuskin oli iloa vaan paremmin surua.