Myös minä tunsin selvästi julman, tympeän hajun, joka muistutti härkien hajua, vaikka oli vielä kamalampi, ja tämä haju tuntui uhoavan itse muureista, joiden välissä kuljimme, aivan kuin koko labyrintti olisi ollut suunnaton härkätalli. Mutta käskin Kaptahin jatkaa matkaa haistelematta ilmaa ja hänen juotuaan pitkään viiniruukusta kuljimme kiireesti eteenpäin, kunnes jalkani luiskahti johonkin liukkaaseen ja kumartuessani näin, että maassa oli mädännyt naisen kallo, jossa vielä oli hiuksia. Sen nähtyäni tiesin, etten enää näkisi Mineaa elävänä, mutta mieletön tietämisen himo ajoi minua eteenpäin, niin että sysin Kaptahia ja kielsin häntä parkumasta ja kuljimme eteenpäin kerien lankaa auki sitä mukaa kuin pääsimme eteenpäin. Mutta pian nousi seinä jälleen eteemme ja meidän oli palattava ja valittava uusi käytävä.
Äkkiä Kaptah pysähtyi ja osoitti maata ja harvat hiukset pöyhistyivät hänen päässään ja hänen kasvonsa vääristyivät harmaiksi. Myös minä katsoin ja näin, että käytävän lattialla oli kuivunutta eläimen lantaa, mutta tämä lantapaakku oli miehen ruumiin kokoinen, ja jos härkä oli sen jättänyt, täytyi tämän härän olla kooltaan niin suunnaton, ettei sellaista voinut kuvitella. Kaptah seurasi ajatuksiani ja sanoi: »Ei se voi olla härän lantaa, sillä sellainen härkä ei mahtuisi näihin käytäviin. Mutta luulen, että se on jättiläiskäärmeen lantaa.» Sen sanottuaan hän joi syvään ruukusta hampaat kalisten ruukun laitaa vasten ja ajattelin käytäviä, jotka oli kuin rakennettu suunnattoman käärmeen liikkumista varten, ja hetken ajattelin palata takaisin. Mutta muistin jälleen Minean, kauhea epätoivo valtasi minut ja vedin Kaptahin mukaani ja menin eteenpäin puristaen märässä kädessäni veistä, vaikka tiesin, että se oli hyödytön.
Mutta tämän jälkeen edetessämme haju käytävissä kävi yhä hirveämmäksi ja meitä vastaan uhosi löyhkä kuin suunnattomasta ruumiskuopasta, niin että hengityksemme kävi hankalaksi. Mutta henki minussa riemuitsi, sillä tiesin, että pian olisimme perillä. Riensimme eteenpäin, kunnes harmaus täytti käytävän kuin etäisen valon aavistus ja jouduimme vuoren sisään eivätkä käytävät enää olleet tiilistä muuratut vaan hakatut pehmeään kiveen. Käytävä vei meitä alaspäin ja kompastuimme ihmisluihin ja lantakasoihin, kuin olisimme olleet suunnattoman pedon pesässä, ja lopuksi avautui suuri luola eteemme ja jäimme kallion reunalta katselemaan veteen, ympärillämme kuvaamaton löyhkä.
Tähän luolaan tuli valoa merestä, sillä näimme ympärillemme kaamean vihertävässä valossa ilman soihtuja ja kuulimme laineiden jymisevän kallioihin jossakin kauempana. Mutta edessämme veden pinnassa kellui kuin rivi jättiläismäisiä nahkasäkkejä, kunnes silmä tajusi, että vedessä oli kuollut eläin, suurempi ja kammottavampi kuin milloinkaan ihminen voi kuvitella, uhoten mätänemisen löyhkää. Sen pää oli uponnut veteen, mutta se oli kuin suunnattoman härän pää ja sen vartalo oli kuin hirveän käärmeen sen kelluessa mätänemisestä kevyenä monessa mutkassa veden pinnassa. Tiesin, että katselin Kreetan jumalaa, mutta tiesin myös, että tämä kauhujen eläin oli kuollut jo kuukausia sitten. Missä siis oli Minea?
Ajatellessani häntä ajattelin myös kaikkia niitä, jotka ennen häntä jumalalle vihittyinä olivat astuneet jumalan taloon opittuaan tanssimaan härkien edessä. Ajattelin nuorukaisia, jotka eivät saaneet kajota naiseen, ja tyttöjä, joiden oli säilytettävä neitsyytensä, voidakseen astua jumalansa valoon ja iloon, ja ajattelin heidän kallojaan ja luitaan, jotka viruivat pimeän talon käytävissä, ja ajattelin petoa sen ajaessa heitä takaa sokkeloisissa käytävissä ja sulkiessa tien heiltä hirveällä ruumiillaan, niin etteivät heidän hyppynsä eikä heidän taitonsa härkien edessä enää auttanut heitä. Tämä peto eli ihmislihasta ja sille riitti ateria kerran kuukaudessa, ja tämän aterian uhrasivat sille Kreetan valtiaat kauneimpina neitoinaan ja virheettömimpinä nuorukaisinaan kuvitellen siten säilyttävänsä meren herruuden. Jostakin meren kauheista syövereistä oli tämä peto varmaan joskus muinoin myrskyssä ajautunut luolaan ja he olivat sulkeneet siltä paluutien ja rakentaneet sokkelotalon sen juoksu tarhaksi ja elättäneet sitä uhreillaan, kunnes se oli kuollut eikä toista tällaista petoa enää voinut olla maailmassa. Missä siis oli Minea?
Epätoivosta mielettömänä huusin Minean nimeä, niin että luola kaikui, kunnes Kaptah osoitti lattiaan ja ja näytti kuivuneet verijäljet kivessä. Seuraten niitä katsoin alas veteen ja näin Minean ruumiin tai sen, mikä Mineasta oli jäljellä, sillä tämä ruumis liikahteli hitaasti pohjassa meren äyriäisten ahmiessa sitä joka taholta, niin ettei hänellä ollut kasvojakaan enää, vaan tunsin hänet vain hopea verkosta hänen hiuksissaan. Eikä minun tarvinnut nähdä miekan haavaa hänen rinnassaan, sillä tiesin jo, että Minotauros oli saattanut hänet tänne ja takaapäin syössyt miekkansa hänen ruumiinsa lävitse ja suistanut hänet veteen, jottei kukaan saisi tietää, että Kreetan jumala oli kuollut. Saman hän oli varmaan tehnyt jo monelle neidolle ja nuorukaiselle ennen Mineaa.
Kun näin ja tiesin ja ymmärsin kaiken, puhkesi kurkustani hirveä huuto ja putosin polvilleni menettäen tajuntani ja olisin varmaan suistunut jyrkänteeltä alas Minean luokse, ellei Kaptah olisi tarttunut käsivarteeni ja temmannut minua turvaan, kuten hän jälkeenpäin kertoi minulle. Tämän jälkeen en näet tiedä enää mitään, mitä minulle tapahtui, muuten kuin Kaptahin kertomana. Niin syvänä ja armeliaana valtasi tajuttomuus minut kaiken levottomuuteni, tuskani ja epätoivoni jälkeen.
Kaptah kertoi parkuneensa aikansa ruumiini vieressä, sillä hän luuli myös minun kuolleen, ja Mineankin takia hän itki, kunnes palasi järkiinsä ja tunnusteli ruumistani ja huomasi, että elin, ja ajatteli voivansa pelastaa ainakin minut, kun ei enää voinut Mineaa auttaa. Hän kertoi myös nähneensä muiden Minotauroksen surmaamien neitojen ja nuorukaisten ruumiit, joista äyriäiset olivat järsineet kaiken lihan, niin että luut lepäsivät meren hiekkapohjassa valkoisina ja sileinä. Mutta kertoiko hän tämän lohduttaakseen minua, sitä en tiedä. Joka tapauksessa löyhkä alkoi tukehduttaa häntä, ja huomattuaan, ettei voinut samalla kertaa kantaa viiniruukkua ja minua, hän joi päättävästi viiniruukun tyhjäksi ja viskasi sen veteen ja viini antoi hänelle niin paljon voimia, että hän kantaen ja kiskoen sai minut kuljetetuksi takaisin kupariporteille seuraten lankaa, jonka oli kerinyt auki kulkiessamme. Tuumittuaan aikansa hän keri myös langan kokoon palatessaan, jottei käynnistämme olisi jäänyt jälkiä labyrinttiin, ja sanoi soihdun valossa huomanneensa käytävien seinissä ja haarautumissa salaisia merkkejä, joilla Minotauros varmaan oli merkinnyt itselleen oikean tien, jottei olisi eksynyt. Mutta viiniruukun hän sanoi viskanneensa veteen, jotta Minotauroksella olisi jotakin ihmettelemistä suorittaessaan seuraavan kerran pyövelintyötään.
Päivä oli jo valkenemassa, kun hän sai minut ulos ja sulki portin jäljessään ja vei avaimen paikalleen papin taloon, sillä vartijat ja pappi nukkuivat yhä sikeästi sekoittamani viinin tainnuttamina. Sen jälkeen hän kantoi minut piiloon puron rannalle pensaikkoon ja hautoi vedellä kasvojani ja hieroi käsiäni, kunnes tulin tajuihini. Mutta tästäkään en muista mitään, sillä hän sanoi, että olin sekaisin enkä osannut puhua, minkä vuoksi hän antoi minulle lääkettä, niin että rauhoituin. Itse tulin tajuihini vasta paljon myöhemmin, kun olimme jo lähellä kaupunkia ja hän talutti ja tuki minua käsipuolesta. Sen jälkeen muistan kaiken.
Mutta mitään tuskaa en muista tunteneeni enkä silloin enää ajatellut paljon Mineaa, vaan Minea oli vain etäinen varjo mielessäni, ikään kuin jossakin etäisessä, menneessä elämässä olisin kohdannut hänet. Sen sijaan ajattelin, että Kreetan jumala oli kuollut ja että Kreetan valta oli tuhoutuva ennustuksen mukaan enkä ollut siitä lainkaan pahoillani, vaikka Kreetan asukkaat olivat olleet ystävällisiä minulle ja heidän ilonsa oli kuin kimmeltävä vaahto meren rannalla ja myös heidän taiteensa oli kuin kimmeltävä vaahto meren rannalla. Lähestyessäni kaupunkia tunsin iloa ajatellessani, että kerran nämä kauniit, kevyet rakennukset roihuisivat liekeissä ja naisten kiimankirkaisut vaihtuisivat kuolinparkaisuiksi ja Minotauroksen kultainen häränpää lyötäisiin moukareilla litteäksi ja paloiteltaisiin saaliinjaossa eikä Kreetan vallasta olisi mitään jäljellä, vaan heidän saarensa vajoaisi meren syliin, mistä se oli noussutkin meren härkähirviön mukana.