Ajattelin myös Minotaurosta enkä ajatellut lainkaan pahaa hänestä, sillä Minean kuolema oli ollut helppo eikä hänen ollut tarvinnut hyppien paeta meren härän edessä ponnistaen kaiken taitonsa, vaan hän oli kuollut tuskin tietäen, mitä hänelle tapahtui. Ajattelin Minotaurosta ainoana ihmisenä, joka tiesi, että heidän jumalansa oli kuollut ja että Kreeta oli tuhoutuva, ja ymmärsin, ettei hänen salaisuutensa ollut helppo kantaa. Enkä tiennyt, oliko hänen salaisuutensa helppo kantaa silloinkaan, kun peto eli ja hän lähetti maansa kauneimmat neidot ja nuorukaiset pimeään taloon kuukausi kuukaudelta ja vuosi vuodelta tietäen, mitä heille siellä tapahtui. Ei, en ajatellut lainkaan pahaa Minotauroksesta, vaan lauleskelin ja nauroin älyttömästi kävellessäni Kaptahin tukemana, niin että hänen oli helppo sanoa vastaamme tulleille Minean ystäville minun olevan yhä juovuksissa odotettuani aikani Mineaa, mikä oli ymmärrettävää, koska olin muukalainen enkä tuntenut kylliksi maan tapoja enkä tiennyt, miten raakalaismaista oli esiintyä juopuneena keskellä päivää. Lopulta hän sai lainaksi kantotuolin ja kuljetti minut majataloon, missä join runsaasti viiniä omasta halustani ja nukuin sitten sikeästi ja pitkään.
Mutta herätessäni jälleen olin hyvin selkeä ja kirkas ja etäinen kaikelle menneelle, niin että ajattelin taas Minotaurosta ja ajattelin, että voisin mennä ja tappaa hänet, mutta ajattelin, ettei siitä olisi mitään hyötyä tai iloa minulle. Myös ajattelin, että voisin paljastaa sataman kansalle Kreetan jumalan kuolleen, jotta he päästäisivät tulen roihuamaan ja veren vuotamaan kaupungissa, mutta mitään iloa tai hyötyä ei siitäkään olisi ollut minulle. Vielä ajattelin, että kertomalla totuuden voisin pelastaa ne, jotka olivat nostaneet ja nostaisivat vastaisuudessa arvan astuakseen jumalan taloon, mutta tiesin, että totuus on vain paljas veitsi lapsen kädessä ja kääntyy kantajaansa vastaan.
Siksi ajattelin, ettei Kreetan jumala kuulunut minuun, koska olin muukalainen enkä kuitenkaan koskaan saisi Mineaa takaisin, vaan ravut ja äyriäiset kalvaisivat valkoisiksi hänen hennot luunsa, niin että hän lepäisi meren hiekkapohjassa ikuisesta ikuiseen. Ajattelin, että tämä kaikki oli kirjoitettu tähtiin jo ennen syntymäni päivää ja että minut oli luotu elämään maailman päivänlaskun aikaan, jolloin jumalat kuolevat ja kaikki muuttuu toiseksi kuin ennen maailman vuoden päättyessä ja uuden alkaessa. Tämä ajatus tuotti minulle lohtua ja puhuin siitä paljon Kaptahille, mutta Kaptah sanoi, että olin sairas, ja pyysi minua lepäämään eikä sallinut kenenkään tavata minua halutessani puhua muillekin sellaista.
Ylipäänsä olin suuresti kyllästynyt Kaptahiin näiden päivien aikana, sillä hän tyrkytti minulle lakkaamatta ruokaa, vaikka minun ei ollut lainkaan nälkä ja olisin tyytynyt vain viiniin. Minulla oli näet alinomainen jano, jonka vain viini saattoi tyydyttää, sillä rauhallisin ja täynnä suurinta ymmärtämystä olin niinä hetkinä, jolloin viini muutti kaiken silmissäni kaksinkertaiseksi. Myös tiesin silloin, ettei mikään kenties olekaan juuri sellaista miltä se näyttää, koska viininjuoja näkee kaiken kaksinkertaisena kylliksi juotuaan ja se on hänelle totta, vaikka hän tietäisi, ettei se ole totta. Tämä oli mielestäni pohjaltaan kaiken totuuden olemus, mutta kun kärsivällisesti ja maltilla yritin selittää tämän Kaptahille, hän ei lainkaan kuunnellut minua, vaan käski minun maata pitkälläni ja pitää silmäni kiinni, jotta rauhoittuisin. Olin kuitenkin mielestäni aivan rauhallinen ja kylmäverinen kuin kuollut kala öljyruukussa enkä halunnut pitää silmiäni kiinni, koska silloin näin kaikenlaista epämiellyttävää, kuten esimerkiksi valkoisiksi järsittyjä ihmisluita mätänevässä vedessä sekä erään Minean, jonka olin tuntenut joskus ammoin sitten, tanssimassa suurta taitoa vaativaa tanssia häränpäisen käärmeen edessä. Siksi en tahtonut lainkaan pitää silmiäni kiinni ja koetin ottaa keppini lyödäkseni sillä Kaptahia, johon olin syvästi kyllästynyt, mutta käteni oli viinistä niin heikko, että hän sai helposti väännetyksi kepin kädestäni. Myös erinomaisen kalliin veitseni, jonka olin saanut lahjaksi heettiläisten satamapäälliköltä, hän piilotti, niin etten löytänyt sitä, kun olisin kovin mielelläni tahtonut nähdä veren vuotavan valtimoistani.
Myös oli Kaptah niin julkea, ettei kutsunut luokseni Minotaurosta, vaikka monta kertaa erittäin päättävästi pyysin sitä häneltä, sillä olisin halunnut keskustella Minotauroksen kanssa ja minusta tuntui, kuin hän olisi ollut ainoa ihminen koko maailmassa, joka täysin olisi voinut ymmärtää minua ja suuria ajatuksiani jumalista ja totuudesta ja kuvitelmista. Eikä Kaptah tuonut minulle edes veristä häränpäätä, jotta olisin voinut keskustella sen kanssa häristä ja merestä ja härkien tanssista. Edes näin pientä pyyntöäni hän ei halunnut täyttää, joten olin syystä kyllästynyt häneen.
Jälkeenpäin ymmärrän kyllä, että tuona aikana varmaan olin sairas enkä tavoita enää kaikkia ajatuksia, mitä sinä aikana ajattelin, koska myös viini oli omiaan hämmentämään minua ja häiritsi muistiani. Kuitenkin uskon, että hyvä viini pelasti minut järkeni menetykseltä ja auttoi minut yli pahimman ajan menetettyäni ikuisesti Minean ja liskoni jumaliin ja inhimilliseen hyvyyteen. Sen tähden olen aina sanonut, kun joku tulee luokseni tuhkaa hiuksissaan ja repien vaatteitaan: »Ei ole mitään surua, mitä viini ei voisi helpottaa. Ei ole mitään onnettomuutta, mitä viini ei lievittäisi. Ei ole mitään menetystä, mihin viini ei toisi lohdutusta. Juo siis viiniä, niin surusi hukkuu viiniin kuin hiiri öljyastiaan, äläkä välitä, vaikka viini ensin maistuisi karvaalta suussasi, sillä sen maku paranee kuta enemmän juot, ja pian surusi on kuin etäinen pilvi taivaalla.»
Mutta jos joku tulee luokseni kukkaseppeleitä hiuksissaan ja kaulassaan, kalliilla voiteella voideltuna ja pukeutuneena parhaisiin vaatteisiinsa, silmissä riemun kyynelet, silloin sanon: »Varo liiallista iloa, ystäväni, sillä ilo on vaarallisempi surua ja onnettomuutta, ilosi on kuin käärme, joka välkkyy valossa ja on kaunis katsella, mutta vuodattaa suoniisi tappavan myrkyn. Varo iloa, ystäväni, ja hukuta ilosi viiniin, sillä ei ole mitään iloa, jota viini ei voisi hukuttaa, aläka valita, vaikka viini ensin nostaa riemusi riehakkaaksi ja maistuu suloise ta suussasi, sillä kuta enemmän sitä juot, sen karvaampi on sen maku suussasi, kunnes ilosi on enää kuin risainen vaate kuivassa hiekassa, ja niin on hyvä, sillä ilo on ihmiselle kavalin lahja, millä kuvitelmat häntä houkuttelevat.»
Tällä tavoin viinin mukana hajosi minussa jotakin samalla tavoin kuin poikana minussa oli hajonnut jotakin nähdessäni Ammonin papin kaikkein pyhimmässä sylkevän jumalaa kasvoihin ja pyyhkivän hänen naamansa hihallaan. Elämäni virta pysähtyi juoksussaan ja hajosi jälleen väljäksi lammikoksi, joka päältä oli kaunis katsella ja kuvasteli tähtiä ja taivasta, mutta jos sysäsit sauvasi siihen, oli vesi matala ia pohja täynnä mutaa ja raatoja.
Näin tuli aamu, jona jälleen heräsin majatalossa ja huomasin Kaptahin istuvan huoneeni nurkassa ja itkevän hiljaa huojutellen paataan käsissään. Kallistin viiniruukkua tutisevin käsin, mutta juotuani sanoin äkäisesti: »Mitä itket, koira?» Tämä oli ensimmäinen kerta moneen päivään, jolloin viitsin puhutella häntä, niin kyllästynyt oUn hänen huolenpitoonsa ja tyhmyyteensä. Hän kohotti päänsä ja sanoi: »Satamassa on laiva lähdössä Syyriaan ja se lienee viimeinen laiva, joka lähtee ennen pahimpia talvimyrskyjä. Sitä vain itken.»