Sanoin hänelle: »Juokse siis laivaasi, ennen kuin lyön sinua taas kepillä, jotta pääsen näkemästä kyllästyttävää naamaasi ja kuulemasta iankaikkista jankutustasi ja parkuasi.» Mutta sanoessani sen häpesin itseäni ja sysäsin viiniruukun luotani ja minulle tuotti kirvelevää lohtua ajatus, että maailmassa oli ainakin yksi ihminen, joka oli riippuvainen minusta, vaikka hän olikin vain karannut orja. Mutta Kaptah sanoi: »Totisesti, herrani, myös minä olen kyllästynyt näkemään ryyppäämistäsi ja porsasteluasi, niin etfi viini on menettänyt makunsa suussani, mitä en ikänä olisi uskonut, enkä välitä enää edes imeä olutta pillillä ruukusta. Mikä on kuollut, se on kuollut eikä palaa, niin että mielestäni meidän on paras lähteä täältä, niin kauan kuin voimme. Kultasi ja hopeasi ja kaiken, minkä matkoillasi olet voittanut, olet näet viskellyt ulos ikkunasta katuojiin enkä usko sinun voivan tutisevilla käsilläsi enää edes parantaa ketään, kun tuskin pystyt pitelemään niillä viiniruukkua. Minun on myönnettävä, että aluksi mielestäni oli hyvä, kun joit viiniä, jotta rauhoittuisit, ja kehoittelin sinua juomaan ja avasin yhä uusia sinettejä viiniruukuista ja join minäkin. Myös kerskasin muille sanoen: Katsokaa, millainen isäntä minulla on! Hän juo kuin virtahevonen ja hukuttaa empimättä kultaa ja hopeaa viiniruukkuihin pitäen suurta iloa. Mutta enää en suinkaan kerskaile, vaan häpeän isäntäni puolesta, sillä kaikella on rajansa ja mielestäni sinä aina menet kaikessa liiallisuuksiin. En suinkaan halua tuomita miestä, joka juo itsensä pöhnään ja tappelee kadunkulmissa ja saa kuhmuja päähänsä ja herää ilotalossa, sillä tämä on järkevä tapa ja keventää suuresti mieltä monessa murheessa ja olen itse sitä liiankin usein harrastanut. Mutta kohmelo on parannettava järkevästi oluella ja suolaisella kalalla ja palattava taas työhön, kuten jumalat ovat määränneet ja säädyllinen tapa vaatii. Sen sijaan sinä juot kuin jokainen päivä olisi viimeisesi ja pelkään, että juot kuollaksesi, mutta jos sen tahdot tehdä, niin hukuta mieluummin itsesi viinisammioon, sillä tämä tapa on nopeampi ja mieluisampi eikä tuota häpeää sinulle.»
Mietin kaikkea, mitä hän sanoi, ja katselin käsiäni, jotka olivat olleet parantajan kädet, mutta nyt vapisivat, kuin niillä olisi ollut oma tahto, enkä enää voinut hallita niitä. Ajattelin myös kaikkea tietoa, jonka olin kerännyt monissa maissa, ja ymmärsin, että liioittelu oli mielettömyyttä ja että yhtä järjetöntä oli liioitella juomisessa ja syömisessä kuin surussa ja ilossa. Siksi sanoin Kaptahille:
»Olkoon, niinkuin sanot, mutta sinun on tiedettävä, että varsin hyvin olen itse selvillä kaikesta, mitä äsken puhuit, eivätkä sanasi vaikuta päätöksiini, vaan ovat kuin ikävien kärpästen surinaa korvissani. Mutta juomiseni lopetan tällä kertaa enkä johonkin aikaan aio avata ainoatakaan viiniruukkua. Olen näet päässyt selvyyteen itsestäni ja aion lähteä Kreetasta ja palata Simyraan.» Tämän kuultuaan Kaptah huusi ja nauroi ja hypähteli molemmin jaloin lattialla orjien tapaan, mutta jatkoin vielä ja sanoin:
»Tämä matka on ollut minulle suureksi hyödyksi, sillä täällä meren saaressa olen tehnyt tilini selväksi jumalien kanssa enkä ole enää heille mitään velkaa eivätkä jumalat ole minulle mitään velkaa, vaikka en kenties julkisesti voi sanoa sitä, koska ihmiset paheksuisivat sitä ja pitäisivät sanojani häväistyksenä. Siksi aion antaa jokaisen tulla autuaaksi omalla uskollaan sekaantumatta enää jumalien asioihin, sen paremmin egyptiläisten kuin kreetalaisten, Babylonin asukkaiden tai heettiläisten, jotka luullakseni tulevat vielä opettamaan paljon muille kansoille jumalien vallasta ja tarkoituksista. Itse lähden Simyraan ja aion kulkea jokaista tietä, joka eteeni avautuu, suuresti tuumimatta, mihin tie johtaa. Kenties elämä sittenkin on parempi kuin kuolema ja elävä ihminen tärkeämpi kuin kuollut jumala, vaikka varmasti en sitä voi sanoa, ennen kuin olen kokenut kuoleman. Kuitenkin luulen, ettei kuolema voi olla parin viikon ankaraa viinihumalaa kummallisempi, joten arvelen tavallaan jo kokeneeni kuoleman. Kiirehdi siis varaamaan meille paikat laivassa ja kokoa tavaramme, mitä niistä on jäljellä, ja auta minut laivaan, sillä vielä en tarpeeksi luota omiin jalkoihini, koska ne ovat kuin vieraat kapineet ja toisen astuessa toiseen suuntaan toinen pyrkii menemään toiseen suuntaan.»
Mutta ennen kuin hän meni iloissaan, sanoin hänelle vielä: »Tämä kaikki tapahtuu ehdolla, että et milloinkaan sano minun kuulteni nimeä Minea, joka on unohtunut ja pyyhitty pois, ikään kuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan. Enkä vaadi sinulta tästä asiasta mitään valoja tai lupauksia, sillä ne ovat vain kärpästen surinaa, vaan vakuutan sinulle, että jos otat tuon nimen kerrankin suuhusi, myyn sinut kivimyllyihin tai kuparikaivokseen ja annan sinut ilmi karanneena orjana, niin että nenäsi ja korvasi leikataan. Paina tämä mieleesi, Kaptah, sillä todempaa sanaa en koskaan vielä ole sinulle sanonut.»
Eikä Kaptah sanonut mitään, vaan meni pois, ja samana päivänä nousimme laivaan. Soutajat työnsivät aironsa veteen ja soutivat laivan ulos satamasta ohi kymmenien ja satojen laivojen ja Kreetan sotalaivojen, joiden laitoja kuparikilvet reunustivat. Mutta sataman ulkopuolella soutajat vetivät aironsa vedestä ja kapteeni uhrasi meren jumalalle ja laivamajansa jumalille ja antoi kohottaa purjeet. Laiva kallistui ja laineet löivät jymisten sen kylkiä vasten. Lähdimme purjehtimaan Syyrian rannikkoa kohden, kunnes Kreeta hävisi taaksemme kuin sininen pilvi tai varjo tai uni ja ympärillämme oli enää vain meren vellova lakeus.
YHDEKSÄS KIRJA
Krokotiilinpyrstö
1
Tällä tavoin kasvoin mieheksi enkä enää ollut nuori palatessani Simyraan viivyttyäni sieltä poissa kolme vuotta keräten hyvää ja pahaa tietoa monesta maasta. Merituuli puhalsi pois viinihöyryt päästäni ja teki silmäni jälleen kirkkaiksi ja palautti voiman jäseniini, niin että söin ja join ja olin kuten muutkin ihmiset, vaikka en puhunut enää yhtä paljon kuin muut, vaan olin vielä yksinäisempi kuin ennen. Kuitenkin miehuuteen kuuluu yksinäisyys, jos niin on määrätty, mutta minä olin lapsesta asti ollut yksin ja muukalainen maailmassa kaislaveneen tuotua minut Niilin rantaan, eikä minun enää tarvinnut kasvaa yksinäisyyteen, kuten monen muun täytyy, vaan yksinäisyys oli minulle kuin koti ja vuode pimeässä.
Mutta seisoessani laivan keulakuvan luona meren velloessa vihreänä ympärilläni ja tuulen puhaltaessa pois kaikki turhat ajatukset näin yhä jossakin kaukana silmät, jotka olivat kuin kuunvalo meressä, ja hyvin etäältä kuulin Minean oikullisen naurun ja näin hänen tanssivan savisilla puimalattioilla Babylonin teiden varrella kevyt vaate yllään, nuorena ja notkeana kuin puhkeava kaisla. Eikä hänen kuvansa tuottanut minulle surua tai tuskaa enää, vaan hän oli mielessäni kuin suloinen kipu, jonka aamulla heräävä tuntee muistaessaan yöllistä unta, elämää kauniimpaa. Siksi ajatellessani häntä iloitsin, että olin saanut kohdata hänet, enkä toivonut elämättömäksi yhtä ainoata hetkeä, jonka olin saanut elää hänen kanssaan, vaan tiesin, että mittani olisi ollut vajaampi, ellen olisi kohdannut häntä. Laivan keulakuva oli maalattua, kylmää puuta, mutta sillä oli naisen kasvot, ja seisoessani sen vieressä kasvot tuulessa miehuuteni täytti minut väkevänä ja tiesin, että elämässäni tulisin vielä iloitsemaan monen naisen kanssa, sillä yksinäisen on kylmä maata yksin kaikki yönsä. Mutta uskoin, että kaikki nuo muut naiset olisivat minulle vain maalattua, kylmää puuta ja syleillessäni heitä pimeässä etsisin heistä vain Mineaa, vain kuunvaloisen silmän välkähdystä, kapean kyljen lämpöä, ihon sypressintuoksua, joka toisi mieleeni Minean. Tällä tavoin sanoin hyvästini Minealle laivan keulakuvan luona.