Minulla ei ollut halua väitellä heidän kanssaan, mutta sanoin kuitenkin: »Ketä vastaan rakentaisitte muureja ja torneja, ellei Egyptiä vastaan? Totta on tosin, että isoisienne isien aikana kenties kaupunkinne oli vapaa muuriensa sisässä, mutta vuoditte verta ja köyhdyitte lukemattomissa sodissa naapurienne kanssa, joita edelleen vihaatte, ja ruhtinaanne harjoittivat mielivaltaa, niin että yhtä vähän rikas kuin köyhä oli turvassa heidän edessään. Nyt teitä varjelevat Egyptin kilvet ja keihäät vihollisiltanne ja Egyptin laki turvaa rikkaan ja köyhän oikeuden.»
Mutta he kiivastuivat ja heidän silmänsä alkoivat punoittaa ja nenänsä väristä ja he sanoivat: »Sontaa ovat kaikki Egyptin lait, ja Egyptin jumalat ovat meille iljetys. Jos ruhtinaamme harjoittivatkin mielivaltaa ja vääryyttä, mitä emme usko, koska se on vain egyptiläisten valhe, jotta unohtaisimme vapautemme, niin he olivat kuitenkin omia ruhtinaitamme ja sydämemme sanoo, että vääryys vapaassa maassa on parempi kuin oikeus orjuutetussa maassa.»
Sanoin heille: »En näe teissä orjan merkkejä, vaan päinvastoin lihotte ja itse kerskaatte rikastuvanne egyptiläisten tyhmyydestä. Mutta jos olisitte vapaita, niin rosvoisitte toistenne laivoja ja katkoisitte hedelmäpuut toisiltanne eikä hengellänne olisi enää turvaa matkustaessanne sisämaahan.»
Mutta he eivät kuunnelleet minua, vaan paiskasivat lahjansa eteeni ja menivät pois sanoen: »Sydämessäsi olet egyptiläinen, vaikka kannat syyrialaisten vaatteita. Jokainen egyptiläinen on sortaja ja väärintekijä ja ainoa hyvä egyptiläinen on kuollut egyptiläinen.»
Kaiken tämän vuoksi en enää viihtynyt Simyrassa, vaan aloin kerätä saataviani ja valmistauduin matkustamaan sieltä pois, sillä lupaukseni mukaan minun oli tavattava Horemheb ja kerrottava hänelle, mitä olin nähnyt kaikissa maissa. Siksi minun oli matkustettava Egyptiin. En kuitenkaan pitänyt kiirettä matkustaakseni Egyptiin, sillä sydämeni valtasi outo vavistus ajatellessani, että vielä kerran joisin Niilin vettä. Sen tähden kului aikaa ja myös mieliala rauhoittui kaupungissa, sillä jonakin aamuna löytyi egyptiläinen sotilas sataman vedestä kurkku katkaistuna ja ihmiset pelästyivät tästä suuresti ja sulkeutuivat taloihinsa ja rauha palasi kaupunkiin. Mutta siirtokunnan viranomaiset eivät saaneet ilmi murhamiestä eikä mitään tapahtunut, niin että kaupunkilaiset avasivat jälleen ovensa ja kävivät puheissaan entistä julkeammiksi eivätkä enää antaneet tietä egyptiläiselle kaduillaan, vaan egyptiläisen oli väistyttävä syrjään heidän tieltään ja kuljettava aseistautuneena.
Jonakin iltana pimeässä palatessani Ishtarin temppelistä, jossa toisinaan kävin, niinkuin janoava juo vettä janoonsa katsomatta niisti kaivosta juo, tuli muurin luona miehiä vastaani ja he sanoivat toisilleen: »Eikö tämä mies ole egyptiläinen? Sallimmeko tosiaan, että tue ympärileikattu makaa neitsyittemme kanssa ja häpäisee temppelimme.»
Sanoin heille: »Neitsynne, joita paremmin voisi nimittää aivan toisella nimellä, eivät katso miehen muotoa tai kansallisuutta, vaan punnitsevat ilonsa kullalla, joka miehellä on kukkarossaan, mistä en suinkaan heitä moiti, koska itse käyn iloitsemassa heidän kanssaan ja aion tehdä sen vastakin, milloin minua huvittaa.»
Silloin he vetivät viittansa silmilleen ja karkasivat päälleni ja kaatoivat minut maahan ja löivät päätäni muuria vasten, kunnes luulin kuolevani. Mutta kun he alkoivat ryöstää minua ja vetivät vaatteita yltäni heittääkseen ruumiini satamaan, näki joku heistä kasvoni ja sanoi: »Eikö tämä ole Sinuhe, egyptiläinen lääkäri ja kuningas Azirun ystävä?» Myönsin olevani Sinuhe ja sanoin tappavani heidät ja syöttäväni heidän ruumiinsa koirille, sillä päähäni koski kovin ja olin niin vihainen, etten muistanut pelätä. Silloin he päästivät minut ja antoivat takaisin vaatteeni ja pakenivat tiehensä vetäen viittansa silmilleen, enkä lainkaan ymmärtänyt, miksi he niin tekivät, sillä heillä ei ollut syytä pelätä uhkauksiani, kun olin avuttomana heidän vallassaan.
2
Mutta muutaman päivän kuluttua ratsasti taloni eteen lähetti ja hän ratsasti hevosen selässä, mikä oli harvinainen näky, sillä egyptiläinen ei nouse koskaan hevosen selkään ja syyrialainenkin vain harvoin ja hevosen selässä ratsastavat vain erämaan sivistymättömät rosvot. Hevonen on näet korkea ja raju eläin ja potkii ja puree, jos sen selkään yrittää nousta, ja pudottaa ratsastajan selästään toisin kuin aasi, joka on tottunut kaikkeen. Vaunujenkin eteen valjastettuna hevonen on peloittava eläin eivätkä sitä osaa käsitellä muut kuin koulutuksen saaneet sotilaat, jotka hillitsevät sen työntämällä sormensa sen sieraimiin. Joka tapauksessa tämä mies ratsasti taloni eteen hevosen selässä ja hevonen oli vaahtoinen ja veri vuoti sen suusta ja se korskui peloittavasti. Miehen vaatteista näin, että hän tuli lampaiden vuorilta, ja hänen kasvoistaan näin, että hän oli hyvin hätääntynyt.
Hän ryntäsi luokseni niin kiireesti, että tuskin malttoi kumartaa minulle ja koskea kädellä otsaansa tervehtiäkseen minua, ja huusi minulle hädissään: »Käske kantotuolisi esiin, lääkäri Sinuhe, ja seuraa kiireesti minua, sillä tulen Amorin maasta ja kuningas Aziru lähettää minut hakemaan sinua. Hänen poikansa on näet sairas eikä kukaan tiedä, mikä poikaa vaivaa, ja kuningas raivoaa kuin leijona erämaassa ja katkoo jäsenet jokaiselta, joka tulee hänen lähelleen. Siksi ota lääkearkkusi ja seuraa minua kiireesti, sillä muuten leikkaan kurkkusi poikki veitselläni ja potkin päätäsi jaloillani pitkin katua.»
»Kuninkaallasi on tuskin hyötyä päästäni, sillä ilman käsiä se ei pysty ketään parantamaan», sanoin hänelle. »Mutta annan anteeksi malttamattomat sanasi ja seuraan sinua. En uhkaustesi tähden, jotka eivät peloita minua, vaan siksi, että kuningas Aziru on ystäväni ja haluan auttaa häntä.»
Annoin Kaptahin hakea kantotuolin ja seurasin lähettiä iloiten sydämessäni, sillä niin yksinäinen olin, että iloitsin saadessani tavata vain Azirunkin, jonka hampaat kerran olin silannut kullalla. Mutta en iloinnut enää, kun päästyämme solan suuhun minut nostettiin lippaineni sotavaunuihin ja kiidätettiin villien hevosten vetämänä pitkin kivikkoja ja vuorten läpi, niin että luulin jokaisen jäseneni murskaantuvan ja huusin kimeästi pelosta ja saattajani jäi kauas taakse väsyneen hevosensa selässä ja toivoin hänen taittavan niskansa.
Sotavaunuista minut vuorten takana paiskattiin lippaineni toisiin vaunuihin, joita vetivät levänneet hevoset, niin etten enää tiennyt, seisoinko päälläni vai jaloillani, enkä osannut muuta kuin huutaa ajajille: »Haaskat, hylyt, sontiaiset!» ja hakata heitä selkään nyrkeilläni, milloin tuli tasaisempi kohta tiessä ja uskalsin hellittää käteni vaununlaidoista. Mutta he eivät välittäneet minusta, vaan kiskoivat ohjasta ja läimäyttelivät ruoskaa, niin että vaunut hyppelivät kivien ylitse ja luulin pyörien irtaantuvan.
Tällä tavoin ei matkamme Amorin maahan kestänyt kauan, vaan saavuimme jo ennen päivän laskua kaupunkiin, jota ympäröivät vastarakennetut, korkeat muurit. Muureilla käveli sotilaita kiipineen, mutta portti oli avattu valmiiksi meille ja ajoimme kaupungin lävitse aasien kiljuessa, naisten parkuessa ja lasten huutaessa, hedelmäkorien sinkoillessa ilmaan ja pyörien murskatessa lukemattomia ruukkuja, sillä ajajat eivät katsoneet kenen päälle ajoivat. Mutta kun minut nostettiin vaunuista, en enää osannut kävellä, vaan horjuin jaloillani kuin juopunut, niin että ajajat kiidättivät minut sisään Azirun taloon pidellen minua kainaloista ja orjat lennättivät lääkelipasta jäljessäni. Emme kuitenkaan ehtineet kuin eteishalliin, joka oli täynnä kilpiä ja rintasuojuksia, sulkia ja leijonanhantiä keihäiden kärjissä, kun jo Aziru törmäsi vastaani karjuen kuin haavoitettu norsu. Hän oli repinyt vaatteensa ja hänellä oli tuhkaa hiuksissaan ja kynsillään hän oli kynsinyt verisiä naarmuja kasvoihinsa.