Hänen naurunsa jyrisi hänen kuninkaantalonsa saleissa ja hampaat välkkyivät kultaisina hänen kähärän partansa sisästä. Sellaisena muistin hänet usein pahojen päivien tultua, mutta erosimme ystävinä ja hän antoi minulle kantotuolin ja paljon lahjoja ja hänen sotilaansa saattoivat minut takaisin Simyraan, jottei matkalla kukaan olisi loukannut minua, koska olin egyptiläinen.
Simyran portin luona lensi pääskynen nuolennopeana pääni ohitse ja mieleni kävi levottomaksi ja katu poltti jalkojani. Päästyäni talooni sanoin sen tähden Kaptahille: »Kokoa tavaramme ja myy tämä talo, sillä purjehdimme takaisin Egyptiin.»
Mutta Kaptah sanoi: »Tämä olisi minulle suuren ilon päivä, ellei sinulla olisi ilmiömäinen ja uskomaton taito aina sekoittaa koiruohoa iloni maljaan. Tosin enää en jaksa laskea vuosia, jotka ovat kuluneet siitä, kun viimeksi join Niilin vettä, ja muurahaisia kihisee pitkin selkääni, kun ajattelen Theban ilotaloja ja olutkapakoita, nimenomaan erästä pientä sataman kapakkaa, jonka nimi on Krokotiilinpyrstö, ja tämän nimensä se on saanut siitä, että kapakanisäntä väittää noitien sekoittaneen hänen viiriinsä yhtä voimalliseksi kuin krokotiilin pyrstön huitaisu. Totta hän puhuukin, sillä sen jouduin usein itse kokemaan, vaikka tästä en ehdi tällä kertaa kertoa enempää. Vaan tarkoitukseni on sanoa, etten voi seurata sinua, jos tosiaan käsittämättömässä hulluudessasi aiot matkustaa laivassa Egyptiin, kun vihdoin olemme päässeet näin pitkälle ja voisimme vaaratta ja hukkumatta suolaiseen veteen matkustaa maitse. Niinkuin tiedät, olen vannonut, etten astu jalallani laivan kannelle enää milloinkaan, eikä minun sovi rikkoa valaani, sillä kuoriainen voisi pahastua minuun ja menettäisimme hyvän onnemme.»
Muistutin Kaptahille kuvaamattomia vaivoja, joita hän oli kokenut aasin selässä ratsastaessaan, ja hän kävi vakavaksi. Muistutin myös hänelle, että koko Syyria kuohui ynseyttä egyptiläisiä kohtaan ja että maitse matkustaessamme voisimme siten joutua suurempiin ikävyyksiin kuin merellä. Kaptah alkoi kynsiä päätään ja mietti kauan, kunnes sanoi lopulta:
»Herrani, vannotko, että matkustamme rannikkolaivassa, joka ei päästä maata näkyvistään, sillä se on tosin hitaampi kuin kaukolaiva, mutta poikkeaa lukuisissa satamissa, joissa kenties on monenlaisia nähtävyyksiä ja uudenlaisia olutkapakoita. Jos niin on, seuraan sinua laivaan, mutta tämän täytyy tapahtua siten, etten koske jalallani laivan kanteen. Tätä varten on varmaan parasta, että juon itseni humalaan ja sinä annat kantaa minut laivaan ja pidät minut humalassa koko matkan ajan, niin etten pysy jaloillani, sillä vain siten voin päästä valastani rikkomatta sitä.»
Hyväksyin hänen ehdotuksestaan muun, paitsi humalaa, sillä halusin mielelläni nähdä Syyrian rantakaupungit saadakseni tietää, oliko viha Egyptiä kohtaan levinnyt jo kaikkiin kaupunkeihin voidakseni kertoa sen Horemhebille. Niinpä Kaptah myi talomme ja keräsin saatavani ja lähdin rikkaana Simyrasta. Mutta Kaptahin annoin kantaa laivaan ja pidin häntä sidottuna vuoteeseen sanoen hänen olevan sairas, jotta hän ei olisi rikkonut valaansa.
3
Minun ei hyödytä kertoa paljon paluumatkastani Egyptiin, sillä tämä matka on mielessäni kuin varjo tai levoton uni. Kun näet vihdoin olin laivassa matkalla takaisin mustaan maahan nähdäkseni vielä kerran Theban, lapsuuteni kaupungin, täytti rauhaton kaipaus mieleni niin väkevänä, etten enää voinut seisoa tai istua tai maata paikoillani, vaan kävelin edestakaisin laivan ahtaalla kannella kiertäen mattokääröjä ja tavarakasoja, Syyrian haju yhä sieraimissani, päivä päivältä yhä kiihkeämmin odottaen näkeväni vuoristoisen rannikon asemesta matalan, kaislikoista vihreän maan. Laivan pysähdellessä päiväkausiksi rannikkokaupunkien laitureihin ei minulla ollut malttia enää tutkia kaupunkeja tai kerätä tietoa, vaan aasien kiljuntaan rannassa sekaantuivat kalakauppiaiden huudot ja vieraitten kielten sorina pauhuksi, joka ei eronnut korvissani meren kohinasta.
Kevät puhkesi jälleen Syyrian laaksoihin, mereltä katsoen punersivat vuoret viinin lailla, kevät värjäsi iltaisin kuohuvan veden meren rannassa kalpean vihreäksi, Baalin papit melusivat ja huusivat kimeästi ahtailla kujilla haavoittaen kasvojaan kiviveitsillä, niin että veri vuoti, ja naiset kiskoivat silmät palaen ja hiukset sotkuisina pappien jäljessä puisia rattaitaan. Mutta tämän kaiken olin nähnyt jo ennen monta kertaa ja heidän vieraat tapansa ja raaka kiihkonsa tympäisi minua, kun kangastus kotimaasta häämötti jo silmieni edessä. Olin luullut sydämeni turtuneeksi, olin luullut jo mukautuneeni kaikkiin tapoihin ja kaikkiin uskoihin ymmärtäen erivärisiä ihmisiä, ketään halveksimatta, päämääränäni vain tiedon kerääminen, mutta tieto, että olin palaamassa mustaan maahan, pyyhkäisi pois kaiken turtuneisuuden sydämestäni kuin kuuma liekki. Vieraiden vaatteiden lailla valahtivat vieraat ajatukset mielestäni ja olin jälleen sydämessäni egyptiläinen, kaipasin rasvassa paistetun kalan lemua Theban syrjäkujilla illansuussa vaimojen sytyttäessä keittotulet savimajojensa eteen, kaipasin Egyptin viinin makua suussani, kaipasin Niilin vettä ja hedelmällisen mudan makua siinä. Kaipasin papyruskaislojen suhinaa kevättuulessa, kaipasin lootuksen puhkeavaa terää virran rannassa, kaipasin kirjavia pylväitä ikuisine kuvineen, temppelien kuvakirjoituksia kaipasin ja vanhan vihkisavun lemua kivisissä pylväissä, niin mieletön oli sydämeni.
Palasin kotiin, vaikka minulla ei ollut kotia ja olin muukalainen maan päällä. Palasin kotiin, eivätkä muistot tehneet enää kipeää, vaan aika ja tieto olivat hiekan lailla sataneet katkerien muistojen ylle. En tuntenut enää surua enkä häpeää, vain rauhaton kaipaus täytti kuluttavana sydämeni.
Taaksemme jäi rikas, hedelmällinen, vihaa ja kiihkoa sähisevä Syyria. Laivamme souti ohi Siinain punaisten rantain ja tuuli erämaasta pyyhki kuivana ja polttavana kasvojamme, vaikka oli kevät. Kunnes tuli aamu, jona meri värjäytyi keltaiseksi ja sen takana oli maa vain ohut, vihreä viiva ja merimiehet laskivat nahkaköydästä mereen saviruukun ja nostivat vettä kannelle eikä vesi enää ollut suolaista, vaan se oli ikuisen Niilin vettä ja maistui Egyptin mudalta. Eikä mikään viini ole koskaan maistunut suussani yhtä suloiselta kuin tuo mutainen vesi, joka nostettiin merestä kaukana maasta. Mutta Kaptah sanoi: »Vesi pysyy vetenä Niilissäkin. Malta, herrani, kunhan pääsemme kunnialliseen kapakkaan, jossa olut on kuohuvaa ja kirkasta, niin ettei sitä tarvitse seuloa jyvien keskeltä imupillin lävitse. Silloin vasta uskon olevani kotona Egyptissä.»
Hänen jumalaton ja herjaava puheensa sinä hetkenä loukkasi minua, niin että sanoin: »Orja pysyy orjana kalliiden villakankaidenkin peittämänä. Malta, Kaptah, kunhan saan käteeni notkean ruokokepin, jollaisen voi leikata vain Niilin kaislikosta, silloin totisesti uskot jälleen olevasi kotona.»
Mutta Kaptah ei suinkaan loukkaantunut, vaan hänen silmänsä kyyneltyi liikutuksesta, hänen leukansa alkoi täristä ja hän kumarsi edessäni laskien kätensä polvien tasalle ja sanoi: »Totisesti, herrani, sinulla on toisinaan uskomaton taito löytää oikea sana oikeana hetkenä, sillä olin jo unohtanut, miten makea on ohuen ruokokepin sivallus takapuolessa ja säärissä. Ah, herrani Sinuhe, se on elämys, jonka soisin sinunkin kokevan, sillä paremmin kuin vesi ja olut, paremmin kuin vihkisavu temppeleissä ja sorsat kaislikossa se kertoo elämästä Egyptissä, jossa jokainen on asetettu oikealle paikalleen eikä mikään muutu aikojen kuluessa, vaan kaikki pysyy samana. Älä siis ihmettele, jos itken liikutuksesta, sillä nyt vasta tunnen tosiaan palaavani kotiin nähtyäni paljon vierasta ja käsittämätöntä ja halveksittavaa. Oi, siunattu ruokokeppi, joka asetat jokaisen oikealle paikalleen ja ratkaiset kaikki ongelmat, ei ole sinun vertaistasi.»
Hän itki jonkin aikaa liikutuksesta ja meni sen jälkeen voitelemaan kuoriaisen, mutta huomasin, ettei hän enää käyttänyt voitelemiseen yhtä kallista öljyä kuin ennen, sillä ranta oli lähellä ja Egyptissä hän nähtävästi uskoi selviävänsä omalla oveluudellaan.