— Oliko se tarkoitettu loukkaukseksi?
— Ei, vaan imarteluksi…
— Voi, kuinka sinä olet suloinen! Sinä käytät niin hienoja vertauksia. Jerry, oletko sinä ollut sodassa?
Kiropraktikkoa ihmetytti kysymys, joka lingottiin hänelle aivan yllättäen.
— Kyllä. Kahdessakin. ;
— Se oli varmasti jännittävää?
— Järkyttävää… Järjetöntä…
— Kuinka niin?
— Sinun pitäisi nähdä Euroopan suuret hautuumaat.
— Amerikassa on monta vertaa suurempia hautuumaita.
— Ovatko nekin maailman suurimmat?
— Kyl-----. Mitä sinä tarkoitat?
— En mitään. Ole hyvä ja syö, ennen kuin ruoka jäähtyy. Jerry jätti vaimonsa yksin ja meni keittiöön. Hän oli väsynyt ja kyllästynyt kaikkeen. Velaksi ostettu ruoka ei maistunut. Hän jätti syönnin kesken ja alkoi tehdä lähtöä. Joan vaikutti nyr-peältä. Hän odotti jälkiruokaa: pientä aviollista hyväilyä, tarkoituksettomia sanoja ja suudelmia, joita vaihdettiin kuin väärää rahaa. Hän sai niitä liian niukasti ja vain pyynnöstä.
— Sinä et ole vielä kertaakaan sanonut, että rakastat minua, Joan virkkoi tyytymättömänä ja pidätti Jerryä ovella.
— Onko se tarpeellista? vastasi Jerry puisevasti.
— Totta kai. Etkö sinä tunne naista? Sinun pitäisi käydä useammin elokuvissa.
Jerry pakotti itsensä näyttelijäksi ja seurasi elokuvien esimerkkiä. Ja Joan oli onnellinen. Mutta hän ei päästänyt miestään vieläkään.
— Jerry, sinun täytyy viedä minun tauluni kehystettäväksi. Niihin täytyy saada oikein kauniit kehykset.
Joan työnsi miehensä kainaloon kymmenkunta pastellimaa-lausta. Jerry pudotti ne viereisen talon kellarin aukkoon ja tunsi tekevänsä suuren palveluksen maailman kuvataiteelle. Hän oli totisesti pessimisti.
Kolmea päivää myöhemmin Joan ilmoitti Jerrylle suuren ilosanoman :
— Rakas, minä olen niin onnellinen! Niin hirvittävän onnellinen!
— Et suinkaan sinä vain sano edottavasi lasta? kysyi Jerry epäluuloisesti, sillä hän ei pitänyt enää mahdottomana mitään.
— En tietenkään; sehän olisi päinvastoin kauheata. Kukaan nykyaikainen nainen ei viitsi enää synnyttää. Ja se onkin ihan tarpeetonta. Jos haluaa lapsen, niin niitähän saa ostaa Kanadan puolelta tuhannella dollarilla kappale. Katsos, Jerry, Kanadassa syntyy niin paljon aviottomia lapsia, että ne myyvät niitä tännekin. Charleskin on joskus ollut sellaisessa bisneksessä mukana…
— Sehän on luvatonta, rikollista…
— Niinkö? Ehkä se on Euroopassa, mutta ei täällä. Amerikassa voi ostaa mitä tahansa. Mutta, rakas. Nyt minä olin kokonaan unohtaa kertoa, että meillä oli onnea. Tiedätkö, että sinun henkivakuutusanomuksesi on hyväksytty?
Joan veti povestaan vakuutuskirjan ja ojensi sen miehelleen.
— Ensimmäinen maksuerä on maksettava vielä syyskuussa, hän huomautti sitten kuin ohimennen.
Jerry ei viitsinyt avata kirjaa, vaan kysyi synkästi:
— Paljonko ensimmäinen maksuerä on?
— Ei se ole kovin paljon. Vain vähän yli neljätuhatta dollaria.
— Neljätuhatta! Sehän on enemmän kuin minun vuosipalkkani. Ja minun pitäisi maksaa kaksi kertaa vuodessa neljätuhatta. Joan, meillä ei ole mitään aihetta iloon. Me emme kertakaikkisesti kykene maksamaan tällaisia summia.
— Kuinka niin?
— Ei ole rahaa.
— No mutta sinähän voit lainata. Kuule, sinä sanoit kerran,, että Mr. Rivers on rikas. Lainaa häneltä.
— Mahdotonta, mahdotonta, Joan!
— Sitten sinä sanoit, että joku Mr. Kroisos on myös rikas." Etkö sinä voisi lainata häneltä?
— En. Hän on kuollut…
— Voi kuinka ikävää. Ja juuri nyt, kun olisimme tarvinneet hänen apuaan. Koska hän kuoli?
— Noin kaksituhattaneljäsataa vuotta sitten…
— Jerry! Sinä olet hullu! Ethän sinä silloin vielä elänyt. Ei silloin ollut vielä Amerikkaakaan. — Mutta Lyydia oli…
— Jerry! Älä puhu minulle naistuttavistasi! En ole yhtään mustasukkainen, mutta sittenkään en siedä, että miehet puhuvat entisistä suhteistaan. Kuka se Lyydia muuten oli?
Jerry tuijotti poissa olevana jonnekin kauaksi, palaamattomaan etäisyyteen, j,a puhui kuin unissaan saarnaaja:
— Muinainen maakunta Vähän-Aasian länsiosassa, aikaisemmin itsenäinen valtakunta, joka ulottui varsinaisen Lyydian ulkopuolelle aina Halys-jokeen asti idässä… ja jonka viimeisen hallitsijan Kroisoksen Persian kuningas Kyyros voitti vuonna 546 ennen nykyistä ajanlaskuamme… Kroisos oli rikas; hän oli rikkaampi kuin Mr. Rivers… Hänellä oli enemmän omaisuutta kuin minulla on velkoja… Tosiaan, jospa olisinkin Kroisos…
— Sinä puhut niin sekavasti, Jerry. Tiedäthän sinä, että Amerikassa on miljoonia ihmisiä, jotka ovat paljon rikkaampia kuin Mr. Kroisos. Mutta minkä tähden sinä puhut näin vanhoista asioista?
— Koska minulla ei ole muita rikkaita tuttavia, vastasi Jerry alakuloisesti ja työnsi vakuutuskirjan taskuunsa.
— Anna vakuutuskirja minulle, sanoi Joan äkkiä. — Sinä voit kadottaa sen, ja silloin minä en…
Joan nielaisi lauseensa viimeiset sanat ja koetti sepittää niiden tilalle verukkeita:
— Tarkoitan… On parempi, että säilytämme kirjaa kotona…
Valhe on kovin heiveröinen totuuden korvike, mutta se on kuitenkin hyväksytty ihmisten yleiseen käyttöön. Jerry näki nyt liian selvästi, että Joan valehteli. Hänen silmänsä ja suunsa valehtelivat. Ainoa keino, millä hän olisi voinut estää valheen nousemasta huulille, oli puhua totta. Tai puhua nenästään, niin kuin kyynikot ystävällisesti neuvoivat.
Jerry seisoi hievahtamatta paikallaan ja piti kättään povessaan kuin suuri Napoleon tai niin kuin skotlantilaiset, jotka varjelevat lompakkoaan. Vakuutuskirja oli hänen taskussaan ja pysyi. Hän sanoi viileän rauhallisesti:
— Joan, peli on pelattu.
— Mikä peli? Muuten, Jerry kulta, minä ostin tänään uudet pelikortit. Pidätkö sinä pokerista?
Jerry ei vastannut. Hän piti edelleen kättään povessaan ja tunsi vähitellen pääsevänsä voitolle, sillä nyt hänellä oli 'täysi käsi' — sadantuhannen henkivakuutus, jonka hän aikoi peruuttaa vielä tänään. Hän loi vaimoonsa hiukan säälivän ja hiukan vieraan katseen ja sanoi:
— Minä aion peruuttaa vakuutuksen. Joanin silmissä välähti hätäinen pelon säde.
— Sinä et voi! Sinä et saa. Jerry, Jerry kulta! Charles tappaa meidät molemmat, jos hän saa kuulla sen.
Jerry alkoi liikehtiä ovelle ja unohti valmistaa vaimolleen aamiaisen. Joan seurasi miestään, ja kun Jerry avasi oven, hän tarrautui miehen takin liepeeseen ja alkoi nyyhkyttää. Mutta kiropraktikko oli tehnyt päätöksensä eikä perääntynyt. Hän antoi vaimonsa raahautua takinliepeessä aina portaiden tasanteelle asti. Sitten hän kääntyi ympäri ja teki äkkiä rajun riuhtaisun. Joan horjahti ja kaatui selälleen porrasaskelmalle. Ja niin toteutui vanha viisaus: ylös täytyy kavuta, mutta alas on vain yksi askel. Vauhtiin päästyään Joan kierähteli askelmalta askelmalle ja pysähtyi vasta ulko-ovella. Naisellisen vaiston ohjaamana hän oli suojellut käsillään kasvojansa — mutta hän teki sen selkänsä kustannuksella. Kasvoihin ei tullut naarmuakaan, mutta selkä — ja varsinkin sen alapää — kohtasi yksitoista teräsbetonista valettua porrasaskelmaa. Joan valitti surkeasti ja koetti nousta, jalat eivät ottaneet kantaakseen ruumiin painoa. Ja niin hän lyyhistyi hervottomana paikalleen.
Jerry katseli näytelmää yhdentoista porrasaskelman korkeu-v delta ja havaitsi, että Joan oli nyt ehdottomasti oma itsensä. Hän ei enää näytellyt; hän oli tosiaankin menettänyt tajuntansa. Jerry kiiruhti vaimonsa luo, otti hänet hellävaroen syliinsä ja kantoi hänet makuuhuoneeseen. Joan valitti hyvin hiljaa ja raotti hiukan silmiään. Sitten hän tuntui vaipuvan syvään horrokseen. Jerry kiiruhti puhelimen ääreen ja ryhtyi etsimään luettelosta lähinnä asuvan lääkärin osoitetta. Hän nosti kuulokkeen ja ehti vääntää numerotaulua muutaman kerran, kun Joan kysyi raukeasti: