— Jerry, kenelle sinä aiot soittaa?
— Sinä elät! huudahti mies, pani kuulokkeen paikalleen ja riensi vainionsa vuoteen ääreen. — Joan, sattuiko sinuun kovasti? Kutsunko lääkärin vai sairasauton?
— Ei sairasautoa, vastasi Joan heikolla äänellä. — Se pitää niin hirvittävää ääntä. Pahempaa kuin paloauto.
— Mitä me sitten teemme?
— Kadun toisella puolella on lääkäreitten talo… Vie minut sinne…
— Millä? Autollako?
— En tiedä, vastasi Joan tuskallisesti. — Nyt sinä näet, kuinka tarpeellista olisi hankkia oma auto. Jerry, meidän täytyy ostaa auto — vielä tänään…
Samassa Jerry muisti, että kerrosta ylempänä asui muuan ensimmäisen maailmansodan veteraani, joka omisti uudenaikaisen rullatuolin. Mies oli haavoittunut käsivarteen, mutta lähtiessään joka ilta kerjäämään hän käytti rullatuolia. Hänellä oli laillinen lupa kerjätä määrätyssä kaupunginosassa määrättynä aikana. Säästääkseen jalkavaivojaan hän ajoi rullatuolilla, jota ihmiset kunnioittivat ja jolle he antoivat auliimmin tietä kuin autolle. Sanaakaan sanomatta Jerry jätti loukkaantuneen virumaan vuoteelle ja lähti juoksuaskelin yläkertaan. Sotaveteraani Conelly suostui heti Jerryn tarjoukseen ja lainasi kulkuneuvonsa erittäin hyvin ehdoin: puoli dollaria tunnilta ja dollari kolmelta tunnilta. Mutta ajoneuvo oli palautettava takaisin kello kuuteen mennessä, jolloin maailma pimentyi ja kadut kirkastuivat. Rullatuolin saattoi mukavasti sijoittaa hissiin. Siinä oli käsi- ja jalka-poljin, vauhtivaihde ja erinomainen jarrulaite. Päästyään oman kerroksensa tasanteelle Jerry kokeili vaunua ja ajoi sillä suoraan makuuhuoneeseen, jossa potilas istui vuoteen reunalla ja valitti tuskaansa.
— Jerry! huudahti vaimo kauhistuneena. — Mitä sinä tällä tarkoitat?
— Älä kysy mitään. Minä vien sinut lääkäriin.
Joan katsoi vuoroin rullatuolia, vuoroin aviomiestään ja äänsi vaivautuneesti:
— Minä en pidä tästä yhtään, en yhtään. Tällä kertaa voin istua siihen, mutta sitten sinun on hankittava meille auto… Avovaunu, sellainen urheilumallinen… Mutta ei kaikkein halvimpia. Lupaathan?
Jerry ei luvannut. Sen sijaan hän ryhtyi auttamaan vaimoaan rullatuoliin ja pani pehmusteeksi pari tyynyä. Joan loi mieheensä haikean katseen ja kysyi:
— Rakas, mitä sinä sanot, jos minä kuolen? Selkäni on varmasti murtunut.
— Et sinä kuole, koetti mies lohduttaa, vaikka tiesi hyvin, että kuolema oli yhtä väistämätön kuin verot ja henkikirjoitus.
Jerry olisi ollut valmis lähtöön, mutta silloin Joan muisti, ettei ollut vielä toimittanut päivän make-upia.
— Joan, sellaiseen ei ole nyt aikaa, sanoi Jerry jyrkästi. — Kyllä lääkärit ymmärtävät, että sinä olet ollut onnettomuudessa. Meidän täytyy nyt lähteä.
— Minä en lähde vielä! oli tiukka vastaus. — Kyllä minä tunnen lääkärit. Ensin he katsovat, miltä potilas näyttää, ja vasta sitten he ryhtyvät tutkimaan. Jerry, tuo käsilaukkuni tänne!
Aviomiehen oli alistuttava. Hän seurasi katseellaan, kuinka nainen muutti nopeammin kasvonsa kuin mielensä. Jerry tunsi olevansa kurja mato, joka etsi suojaa ja kiemurteli — ja joutui lopulta kuitenkin kanan nokittavaksi…
— Joan, minä en ymmärrä sinua, hän sanoi viimein kärsimät-tömästi. — Jos selkäsi tosiaan on murtunut, meidän on saatava kiireesti apua.
Joan lopetti kaunistamisen, sulki käsilaukkunsa tyytymättömänä ja vastasi:
— Sinä et ymmärrä naista. Ovatko kaikki Euroopan miehet tuollaisia tyranneja?
— Eivät kaikki. Toiset antavat vaimojaan korville. Paras lääke oikutteluihin ja hysteriaan on hyvä korvapuusti.
— Jerry, Jerry! Sinä olet kauhea! Voi luoja, kuinka selkääni koskee…
Joan muuttui tosiaan kalpeaksi, kalpelftmmaksi kuin puuteri hänen kasvoillaan. Jerry katui tahdittomuuttaan ja pyysi nöyrästi anteeksi. Sitten hän sai luvan lähteä kuljettamaan rullatuolia, jossa voihki ja valitteli hänen hurmaava tyttömäinen vaimonsa. He olivat juuri työntymässä hissiin, kun Joan muisti jotakin ja antoi pysähdysmerkin:
— Vie minut takaisin sisään)
— Minkä tähden?
— Vie, vie! Enhän minä voi tällaisessa kunnossa lähteä lääkarin tarkastettavaksi. Sääreni ovat aivan hirveän näköiset. En ole ajanut niistä karvoja pariin viikkoon. Kiirehdi! Saat auttaa minua.
Kiropraktikko Jerry Finn joi kalkkinsa pohjaan. Hän antoi nöyryyden ja alistuvaisuuden kaunistaa itseänsä eikä vastustellut enää. Hän saippuoi vaimonsa sorjat sääret, käytti taitavasti partakonetta, pyyhki hipiän kuumilla pyyhkeillä ja sirotteli sitten punertavalle iholle puuteria. Hän tahtoi toimittaa vaimolleen viimeisen palveluksen — ennen avioeroa. Kuinka paljon olivatkaan ajat muuttuneet! Jerryn nuoruuden päivinä hyvin kasvatetut aviomiehet napittivat vaimojensa pitkävartiset kengät — tänään he ajoivat ihokarvat vaimojensa sääristä!
Joan virkistyi. Hänen kasvonsa ja kaulansa alkoi punertaa.
— Kiitos, rakas! hän sanoi lievästi hymyillen. — Etkö myönnä, että sääreni ovat nyt ihan toisen näköiset? Ajavatko Euroopan naiset myös ihokarvat sääristään?
— En tiedä. Ehkä…
— Ehkei niille kasvakaan ihokarvoja, kun ne ovat aina niin aliravittuja? Amerikkalaisilla naisilla on kova karvankasvu. Se oh hyvä merkki. Katsos, me olemme niin terveitä. Jerry, sano että rakastat minua!
Jerry vaikeni ja tuijotti vaimonsa ohitse. Hän katsoi eteensä näkemättä mitään. Viimein hän havahtui ja vastasi:
— Totta kai. Nyt sinä luultavasti voitkin jo kävellä?
Joan vastasi kysymykseen uhmalla. Hän nousi rullatuolista seisomaan. Mutta kun hän oli ottanut pari askelta, jalat pettivät, ja hän vaipui lattialle voihkien äänekkäästi. Katumuksen pieni pumpalipoika koputteli jo toisen kerran Jerryn tuntoa. Anteeksi-pyydellen hän auttoi vaimonsa takaisin rullatuoliin. Sitten he lähtivät matkalle unohtaen nuoren avioliittonsa pienet erimielisyydet, joiden sanottiin vain vahvistavan miehen ja naisen keskinäisiä suhteita.
Kadulla oli tavanmukainen tungos. Ihmiset kiiruhtivat jonnekin ja antoivat kyynärpäiden puhua. Jerry ymmärsi nyt täydellisesti sotaveteraani Conellya. Pahimmassakin tungoksessa ihmiset antoivat rullatuolille liikkumatilaa.
— Jerry, rakas, älä aja niin kovaa! huomautti Joan pari kertaa.
Mutta avulias aviomies ei kuunnellut varoituksia. Hän työnsi herkästi pyörivää kulkuneuvoa juoksuaskelin ja saapui kadunkulmaan, jossa ystävällinen liikennepoliisi pysäytti hetkiseksi autoliikenteen. Vauhdin hurma sai Joanin sulkemaan silmänsä ja näyttämään potilaalta, jonka kohtalosta lääkärit olisivat olleet valmiit heittämään arpaa. Vain silmänräpäys, ja he olivat kuusikerroksisen lääkärientalon ensimmäisessä kerroksessa. Jerry pysäytti vaunun ja silmäili nimikilpeä. ”Tohtori Drake, spesialisti. Maailman ennätys umpisuolien leikkauksessa”. Jerry soitti rohkeasti ovikelloa ja jäi odottamaan. Hetken kuluttua ovi raottui hiukan ja vaalea Marilyn kysyi väsyneesti:
— Mikä teitä vaivaa?
— Vaimoni loukkasi selkänsä, Jerry vastasi nopeasti. — Hän on hyvin heikossa tilassa. Ehkä tohtori voi ottaa heti…
— Mahdotonta, keskeytti hoitajatar. — Tohtori Drake on spesialisti. Hän leikkaa vain umpisuolia.
Ovi sulkeutui niin kuin tavallisesti avunpyytäjältä. Jerry siirtyi viereiselle ovelle ja loi nopean silmäyksen nimikilpeen. ”Tohtori Albert Wess, spesialisti”. Jerry painoi jälleen soittonappia ja sanoi muutaman rauhoittavan sanan tuskassaan voihkivalle Joanille. Kesti viitisen minuuttia, ennen kuin Marilyn II ilmestyi oviaukkoon savuke suupielessä.