— Rivers! huudahti Joan.
— Aivan oikein, ilostui vieras. — Tohtori Rivers. Hän voi auttaa teitä, rakas rouva. Mutta vielä parempi, jos pääsette hänen virkatoverinsa vastaanotolle…
— Jerry! huudahti Joan nyt äskeistä kuuluvammin. — Sinähän voit parantaa minut. Lähdetään heti kotiin!
Rullatuoli alkoi vieriä hurjaa vauhtia eteenpäin. Vieras jäi katsomaan avioparin iloista menoa ja ravisteli säälivästi päätänsä.
YHDESTOISTA LUKU
Kiropraktiikan alkutaivalta vaeltava Jerry Finn havaitsi perusteellisen tutkimuksen jälkeen, että vika oli neljännessä nikamassa. Alhaalta lukien. Myös häntäluu, tuo atavistinen muisto niiltä ajoilta, jolloin esi-isämme vielä asuivat puissa ja kulkivat neljällä jalalla, oli saanut pienen ruhjevamman. Siellä täällä Joanin selässä oli mustelmia, joten se muistutti hienolle pergamentille sommiteltua karttaa.
Jerry venytteli vaimonsa selkärankaa. Nikamat paukahtelivat hilpeästi kuin kahvin pavut paahtimossa. Joan makasi vatsallaan ja valitteli hiljaa:
— Ei niin kovakouraisesti, Jerry! Minä kuolen…
Mutta Jerry jatkoi ankaraa toimitusta. Kun hän oli laskenut nikamat parikymmentä kertaa ja venyttänyt selkärankaa pikku nykäyksin, hän pani neljännen nikaman tienoille kuuman kääreen ja peitti potilaan kevyellä huopapeitteellä. Sitten hän istahti vuoteen viereen ja sytytti savukkeen. Syntyi pitkä vaitiolon tuokio. Joan oli nukahtanut. Hänen kasvoilleen levisi viaton lapsen ilme, joka oli hyvässä sopusoinnussa hänen henkisen lapsuutensa kanssa. Jerry toivoi hartaasti, että hänen vaimonsa olisi aina ollut unessa. Kuinka paljon fauhallis£inpi ja onnellisempi heidän avioliittonsa olisikaan silloin ollut! Sillä jokainen ihminen oli nukkuessaan hyvä. Aviovaimokin.
Todettuaan vaimonsa unen aitouden Jerry lähti viemään rullatuolia takaisin. Mr. Conelly tutki kellonsa taulua ja havaitsi, että ajoneuvo oli ollut lainassa kolme tuntia ja kymmenen minuuttia. Sotaveteraani oli kuitenkin suuripiirteinen mies, sillä hän tyytyi dollariin ja lahjoitti Jerrylle kymmenen minuuttia. Jerry maksoi kymmenen dollarin setelillä ja sai takaisin kourallisen pikkurahoja, armeliaisuuden kolikoita.
— Mitäs tohtorit arvelivat vaimonne tapauksesta? kysyi Mr. Conelly, kun Jerry aikoi lähteä.
— Ei mitään vakavaa, Jerry vastasi välttelevästi ja lisäsi julmasti: — Ja jos on vakavampaa, niin kyllähän se sitten selviää ruumiinavauksessa.
— Olisi kuitenkin pitänyt kääntyä jonkun spesialistin puoleen, huomautti kuusissakymmenissä elelevä sotaurho.
— Niin minä teinkin. Kävimme kymmenien spesialistien luona.
— Hyvä juttu. Minä olen muuten kuullut, että te olette äskettäin saapunut Euroopasta.
— Vähän toista kuukautta sitten.
Sotaveteraanin vaimo ilmestyi myös eteiseen ja loi vieraaseen uteliaita katseita. Kuunneltuaan muutaman minuutin aviopuolisoiden rupattelua Jerry huomasi, että koko talo oli selvillä hänen perheasioistaan.
— Minä tunnen teidän rouvanne oikein hyvin, sanoi Mrs. Conelly. — Joan on asunut tässä talossa yli kolme vuotta. Kuulin Mrs. Howardilta yläkerrasta, että te aiotte ottaa koiranpenikan.
— Minä?
— Niin. Mrs. Howard sanoi, että te olette entinen koiralääkäri ja liitytte piakkoin Brooklynin Spaniel-kerhoon.
— Aivan oikein. Se on totta, vastasi Jerry hajamielisesti.
— Meilläkin oli kerran koira, sanoi sotaveteraani haikeasti, mutta se kuoli…
— Tapettiin, oikaisi vaimo. — Joku tunnoton syötti sille rotanmyrkkyä.
— Se oli viisas koira, huokaisi Mr. Conelly.
— Sen nimi oli Fido, huomautti vaimo.
— Aivan niin. Fido oli viisas. Kerran meille sattui hauskasti, kun olimme kaupungilla ostoksilla. Siitä on nyt kolmisen vuotta…
— Eipäs, vaan kaksi, oikaisi vaimo. — Viime kuussa tuli kuluneeksi kaksi vuotta.
— Olet oikeassa, myönsi aviomies. — Niin, kaksi vuotta sitten lähdin vaimoni ja Fidon kanssa kävelylle…
— Me menimme ostoksille.
— Juuri niin. Menimme ostoksille…
— Mr. Kronikopelosin myymälään. Te varmasti tunnette hänet? Hän on kreikkalainen. Te ostitte kerran häneltä pienen vasaran.
Jerry tunsi punastuvansa ja vastasi sammaltaen:
— Olen muistavinani. Totisesti, niinhän minä taisin ostaa.
Mr. Conelly ryhtyi jatkamaan tarinaansa, hiukan katkeilevaa, mutta silti yhtenäistä tarinaa:
— Menimme siis Kronikopelosin myymälään ostoksille, koska meidän ruokakomerossamme oli rottia…
— Hiiriä, oikaisi vaimo.
— Aivan niin. Kun ruokakomerossamme oli hiiriä ja meidän täytyi saada niille myrkkyä…
— Sinä muistat väärin, John. Me emme menneet ostamaan myrkkyä, vaan pikku pyydystä. Hyvä on. Voit jatkaa!
— Me ostimme siis pyydyksen…
— Anteeksi, John. Se olin minä, joka sen ostin.
— Niin olitkin. Vaimoni osti siis pyydyksen, ja tulimme kotiin. Silloin huomasimme…
— Minähän sen huomasin!
— Vaimoni huomasi, että pyydys olikin kadonnut. Aloimme etsiä sitä kaikkialta ja viimein löysimme…
— Minähän sen löysin!
— Siis vaimoni löysi sen. Arvatkaahan mistä? Koiran hännästä. Emme voineet käsittää, milloin ja missä se oli siihen takertunut, mutta siinä se joka tapauksessa riippui, ja Fido valitti kovasti.
— Se oli muuten hyvä opetus, keskeytti valmo jälleen.
— Niin olikin. Se oli hyvä opetus Fidolle, ettei pistä häntäänsä joka paikkaan.
— Se oli opetus sinulle, että huolehtisit paremmin vaarallisista esineistä.
— Niinpä tietenkin. Se oli opetus minulle…
— Ja tietysti myös Fidolle.
— Mutta sitten Fido sairastui…
— Kaksi kuukautta myöhemmin.
— Ja me toimitimme sen lääkäriin…
— Minähän sen toimitin. Sinä olit silloin ansaitsemassa rahaa.
— Juuri niin. Vaimoni toimitti koiran lääkäriin, mutta liian myöhään.
— Syy ei ollut minussa, tiuskaisi vaimo. — Minä vein Fidon heti lääkäriin.
— Niinhän se tosiaan olikin. Mutta lääkäri totesi, että koira oli saanut…
— Sille oli syötetty!
— Että koiralle oli syötetty rotanmyrkkyä. Ja se oli Fidon loppu. Me surimme kovasti.
— Minä surin vielä enemmän, tähdensi vaimo.
Jerry otti vilpittömästi osaa suruun ja teki uuden lähtöyri-tyksen. Hän ihaili sotaveteraanin suurta tyyneyttä ja hänen vaimonsa kehittynyttä taitoa katkaista lauseita kuin porkkanoita. Pariskunta seurasi Jerryä eteiskäytävään, jossa häntä pidätettiin edelleen.
— Ei suinkaan Mr. Finn vain ole englantilainen? kysyi Mrs. Conelly.
— En, en ole…
— Se on hyvä. Minä en voi sietää englantilaisia, eikä John liioin.
— En vähääkään, vahvisti mies.
— Ei suinkaan Mr. Finn ole ranskalainen?
— En, en ole…
— Se on vielä parempi. Minä inhoan ranskalaisia. Ja John samoin.
— Kyllä, myönsi sävyisä aviomies.
Jerry astui muutaman askelen, mutta pariskunta seurasi perässä.
— Anteeksi nyt, Mr. Finn, mutta ette suinkaan te vain ole saksalainen tai venäläinen? kysyi Mrs. Conelly hiukan arkaillen.
— En. Olen maailmankansalainen.
— Se on vieläkin parempi. Minä en voi ollenkaan sietää venäläisiä enkä saksalaisia. Eikä John liioin.