— Se on totta, vahvisti Mr. Conelly. — En ollenkaan. Amerikka olisi paljon onnellisempi, jos täällä olisi vain irlantilaisia.
— Niin, katsokaas, Mr. Finn. Minä olen irlantilainen ja John oikea amerikkalainen.
— Pyydän anteeksi, sanoi Jerry kohteliaasti, mutta vaimoni odottaa. Minun täytyy nyt mennä. Olette olleet erittäin ystävällisiä.
— Kaikki irlantilaiset ovat ystävällisiä, vastasi Mrs. Conelly. — Ja jos te tarvitsette rullatuolia, niin tulkaa vain lainaamaan. John käyttää sitä vain iltaisin…
Jerry kiiruhti potilaan luo ja ajatteli, että ihmiset olivat yleensä inhimillisiä olentoja. Joan oli herännyt ja vaikutti jälleen normaalilta.
— Missä sinä olet ollut? tiedusteli Joan terävästi.
— Vein rullatuolin takaisin.
Joan nousi istumaan vuoteen reunalle ja teki toisen kysymyksen :
— Jerry, nyt minä haluan tietää, minkä tähden sinä olet pimittänyt minulta kymmenen dollaria? Ole hyvä ja anna se tänne?
— Minulla ei ole enää kuin yhdeksän.
— Yhdeksän!
— Niin. Maksoin Mr. Conellylle dollarin rullatuolin vuokraa.
— Se oli aivan tarpeetonta. Olisit sanonut, että maksat joskus toiste. Pane ne yhdeksän dollaria käsilaukkuuni ja tule sitten istumaan viereeni.
Jerry noudatti käskyä. Hänestä alkoi vähitellen kehittyä Finnin perheen sävyisä Fido, joka söi kädestä ja löi vatsansa lattiaan.
— Tunnetko vointisi paremmaksi? kysyi Jerry.
— Tunnen, mutta selkääni aristaa edelleenkin, kun yritän kävellä. Haluaisin suudella.
Se oli jotakin, jota Jerryn ei tarvinnut varastaa. Hän oli jo saavuttanut tällä alalla tietyn kokemuksen, josta hän sai olla kiitollinen opettajalleen. Joanilla oli ilmeiset opettajanlahjat, jotka hän oli onnistuneesti soveltanut nykyaikaiseen tekniikkaan. Kuinka näppärästi hän Jerryä suudellessaan työnsikään pikku kätensä miehen povitaskuun ja veti sieltä esille henkivakuutus-kirjan.
— Minä otan tämän haltuuni, hän sanoi sitten rauhallisesti. — Sinä voit kadottaa sen. Jerry, rakastatko sinä minua?
— Anna vakuutuskirja minulle, vastasi mies jyrkästi. — Aion peruuttaa vakuutuksen. Se on idioottimaisen suuri. Minä en tarvitse sellaista.
— Sinä ajattelet vain itseäsi. Olet julma.
Jerryn kasvoilla ajelehti synkkiä varjoja. Hän loi vaativan katseen vaimonsa vihertäviin silmiin ja sanoi päättävästi:
— Joan, en siedä nyt leikkiä. Ellet suostu antamaan minulle kirjaa, minä otan sen.
— Siinä tapauksessa huudan apua.
Jerry ei odottanut. Hän tarttui oikealla kädellään Joanin ranteeseen ja vei vasemman kätensä vaimon suulle. Kirja putosi aviovaimon kädestä, ennen kuin hän ehti äännähtääkään, ja työntyi takaisin miehen povitaskuun. Varmuuden vuoksi Jerry avasi radion, joka tarjosi kovaäänistä taustamusiikkia avioliit-tonäytelmälle. Joan ei ryhtynyt kilpailemaan radion kanssa, vaan heittäytyi vuoteelleen ja ilmaisi tunteensa kyynelin. Mutta kyynelten vesivoima ei liikuttanut tällä kertaa miehen tunteita. Hän oli kuin tunnoton kemisti, joka näkee kyynelissä vain hivenen vettä, johon on sekoitettu annos natriumkloridia eli rahvaan kielellä keittosuolaa.
Jerry Finn ei ollut sadisti, vaikka hän olikin nähnyt kymmeniä rikoselokuvia, joiden johtoaiheena oli ihana sadismi. Ei, hän vihasi sadismia! Mutta siitä huolimatta hän suhtautui välinpitämättömästi Joanin nyyhkytyksiin ja keittosuolaliuokseen, joka valui naisen kasvoja myöten poskien hymykuoppiin, leuan keskisyvennykseen ja kaulaan. Jerrylle kirkastui nyt surullinen tosiasia: heidän oli erottava. Siihen oli syytäkin, koska he olivat avioliitossa. Tylyin ja päättäväisin ottein hän ryhtyi keräämään omaisuuttaan pikku matkalaukkuun sillä aikaa kun Joan nyyhkytti kilpaa radion kanssa.
Maailmankansalainen ei lyö koskaan lujasti telttansa paaluja, koska hänellä ei ole kotia eikä isänmaata millään leveysasteella. Jerry oli valmis lähtöön, valmis sanomaan vaimolleen jäähyväiset ja valmis antamaan potilaalle hoito-ohjeet. Hän vei matkalaukkunsa oven suuhun, vaimensi hieman radion ääntä ja astui sitten Joanin vuoteen viereen — aviomiehenä ja kiropraktikkona.
— Sinun täytyy olla pari päivää makuulla ja hautoa aristavia paikkoja kuumilla kääreillä, hän aloitti tyynesti. — Sen jälkeen hankit itsellesi kovan pallon, mieluummin tennispallon. Kolme kertaa päivässä heittäydyt lattialle selällesi ja kohotat ruumistasi niin paljon, että voit työntää pallon selkärangan keskikohdalle. Sen jälkeen laskeudut koko voimallasi pallon päälle ja siir-telet itseäsi siten, että pallo koskettaa vuorotellen joka nikamaa…
Joan kuunteli tarkkaavaisena, mutta ei Jerryä, vaan radiota." Samassa hän huudahti:
— Jerry! Ole hiljaa! Etkö kuule, että Bing Crosby laulaa?
Jerry alkoi vetäytyä ovelle. Bing lauloi maailman musiikkikirjallisuuden viime uutuutta 'Rakkauteni palaa Arabian yössä'. Jerry muisti, että arabialaiset naiset eivät koskaan saaneet nähdä aviomiestään ennen avioliittoa. Amerikassa oli päinvastoin: avioliiton jälkeen naiset näkivät hyvin harvoin miestään.
Bing lopetti laulunsa ja antoi hienotunteisesti suunvuoron kuuluttajalle, joka mainosti maailman parasta näköradiota. Jerry kuuli Joanin lumotun äänen:
— Ihana mies! Ihana!
Samassa Joan huomasi Jerryn, joka seisoi ovella lähtövalmiina.
— Minne sinä olet lähdössä? hän kysyi ihmeissään. — Etkö ryhdy valmistamaan illallista?
Jerry ei liikahtanut paikaltaan eikä liioin vastannut mitään. Joan jatkoi haltioituneena:
— Sano, etkö sinäkin rakasta Bingin ääntä? Hän on maailman laulukuningas. Hänellä on aivan irlantilainen tenori. Irlantilaiset ovat maailmankuuluja laulajia. Voi taivas, kuinka minä rakastan Bingiä!
Jerry oli edelleen vaiti. Hän huomasi sivistyksessään jälleen suuren aukon, jonka pohjalla lauloivat irlantilaiset tenorit. Hän astui verkkaisesti vaimonsa viereen ja sanoi värittömällä äänellä:
— Joan, meidän täytyy erota.
— Erota! Minkä vuoksi? Joan vastasi ihmeissään.
— Koska olemme naimisissa. Sitäpaitsi me emme sovi yhteen. Minä olen niin vaikea luonne.
Joan unohti kipunsa, nousi ja kapsahti miehensä kaulaan. Jerry piti nyt varansa, ettei vaimon käsi päässyt pujahtamaan aviomiehen povitaskuun.
— Ei, Jerry, sinä et ole ollenkaan vaikea, sanoi Joan. — Tom ja Erol olivat paljon vaikeampia. He eivät ymmärtäneet minua ollenkaan, vaikka olivat tässä maassa syntyneet. Heitä varmasti kiusasi se, että minä olen niin älykäs. Vaikka isäni olikin farmari, hän tahtoi kouluttaa minua. Ja myös Charlesia.
Joanin käsi oli hiljalleen menossa Jerryn povitaskuun. Mutta mies esti tuon vaistomaisen liikkeen ja tarttui vaimonsa kumpaankin ranteeseen. Hän katsoi Joania suoraan silmiin ja jatkoi alakuloisesti:
— Joan, sinä olet aivan liian hyvä nainen minulle. Minä olen hyvin alhainen luonne. Olen istunut melkein koko ikäni vankilassa…
— Eihän se mitään merkitse, Jerry kulta! Charleskin on ollut kaksi kertaa vankilassa. Niin ja Erol! Hänkin oli ollut vankilassa. Jostakin siveysrikoksesta vai oliko se varkaus. En muista enää oikein tarkasti. Voi, Jerry, kuinka minä nyt rakastan sinua!
— Olen tehnyt törkeitä rikoksia, Jerry jatkoi synkästi. — Olen gangsteri.
— Ooh, minä rakastan gangstereita! He ovat niin rohkeita ja voimakkaita. He eivät pelkää edes kuolemaa.
— Siinäpä se. Minä pelkään…
— Ei sinun toistaiseksi tarvitse pelätä mitään. Ei ainakaan pariin viikkoon. Minun täytyy puhua heti Charlesin kanssa.
— Mistä?
Joan häkeltyi eikä osannut vastata. Jerry työnsi hänet luotaan melkein tylysti ja sanoi jäätävän kylmästi:
— Näyttelijä!
Joan saavutti nopeasti tasapainon ja vastasi: