— Pikku tyttönä minä aina uneksin näyttelijän urasta. Minulla oli lahjoja, ja kaiken lisäksi olen Joan Crawfordin näköinen. Jerry, sinulla on kultainen sydän.
— Niin on. Se on kova ja keltainen. Mutta nyt siihen ei pysty edes timantti. Sinä olet veljesi rikostoveri. Ensin te pakotitte minut ottamaan muodottoman suuren henkivakuutuksen, ja sitten te suunnittelette minun tapaturmaista kuolemaani.
— Se ei ole totta! huudahti Joan. — Me emme ole vielä suunnitelleet mitään. Sinä vain arvailet. Voi, kuinka sinä olet kurja! Nyt minä uskon, että kaikki eurooppalaiset miehet ovat pelkureita. He kerskailevat sivistyksellään eivätkä kykene tappelemaan.
— Mistäs nyt on kysymys? kuului samassa Charlesin matala ääni.
Hän oli avannut oven omalla avaimellaan ja hiipinyt sisään Jerryn ja Joanin huomaamatta. Jerryn käsi meni vaistomaisesti takataskuun. Vasara oli tallella. Hän tunnusteli myös povitasku-aan. Vakuutuskirja oli tallella.
— Kenen matkalaukku tuolla oven suussa on? kysyi Charles. — Mä olin kompastua siihen. Joan, onks sulia tilkka viskiä?
Charles istahti haukotellen sohvalle ja työnsi hatun takaraivolleen.
— Mistäs te täällä oikein höpisitte? hän kysyi sitten saatuaan viskilasinsa.
Joan ja Jerry vaikenivat. Charles hörppäsi laiskasti viskiään ja kysyi jälleen:
— Onks teidän telefoonissa vika? Mä olen soittanut tänne pitkin päivää eikä kukaan ole vastannut.
— Olimme useita tunteja ulkona, äänsi Joan arkaillen. — Jerry vei minut sairaalaan…
— Löiks se sua? kysyi Charles terävästi.
— Ei… Minä kaaduin portaissa ja loukkasin selkäni. Mutta nyt se on jo parempi, paljon parempi. Päätäni vain vähän kivistää.
— Älä tupakoi niin paljon, neuvoi veli ja käänsi katseensa Jerryyn.
— Kuinkas sun bisneksesi runnaa? hän kysyi vaikenevalta aviomieheltä. — Paljonko olet tehnyt tänään mynttiä?
— Jerry on hiukan väsynyt, kiirehti Joan selittämään. — Hänellä on ollut raskas päivä.
— Ei se helppoa ole kellään, huomautti Charles. — Muuten mä tulin sanomaan, että vakuutus on sitten okay.
— Me tiedämme sen, vastasi Joan ja loi epäluuloisen katseen Jerryyn.
— Mikäs sun miestäs vaivaa? tiedusteli Charles sisareltaan. Mongoolithan ovat tavallisesti kovia suunsoittajia. Eikä ne muussa pärjääkään.
— Älä loukkaa Jerryä, sanoi Joan.
Jerry seisoi hievahtamatta paikallaan ja tuijotti oveen, joka kutsui vapauteen. Joan lähestyi miestään ja kysyi sovittavasti:
— Rakas, haluatko sinä viskiä? — En, oli puiseva ja lyhyt vastaus.
— Ei se tunne hyvää tavaraa, huomautti Charles, nousi ja astui venytellen Jerryn viereen. — No, kaveri. Mitäs tuumaat, kun henkesi on vakuutettu? Minä toimin nopeasti ja…
— Ja tyhmästi, lisäsi Jerry, muistaen Mr. Riversin aforismin.
— Jaa,että kuinka? kysyi Charles ärsyttävästi. — Jos sinä alat perin paljon repiä päätäsi, niin siitä seuraa hiljaisuus. Tämä on kovien miesten maa. Täällä tehdään bisnestä ja tapellaan milloin hyvänsä. Koskas sun senkkasi on viimeksi tutkittu?
Joan ehätti väliin.
— Charles, minkä tähden sinä olet niin hyökkäävä? Mene istumaan ja anna Jerryn olla rauhassa.
— Mulla on nälkä, vastasi veli. — Pane miehesi keittiöön.
Jerry puri hampaansa yhteen, niin että narskahti. Sitten hän lähti päättävästi ovelle ja tarttui matkalaukkuunsa.
— Painutko sä takaisin kotimaahasi? tiedusteli Charles. Jerryllä ei ollut muuta vastausta kuin halveksiva ylenkatse.
— Hyvästi, Joan, hän äänsi katkerasti ja ryhtyi avaamaan ovea.
Mutta samassa Charles harppasi poikkiteloin ovelle ja huudahti:
— Älä viitsi kujeilla mun kanssani! Ja mun sisareni kanssa. Jos sulia on jotain sanottavaa, niin tartu kravattiin.
— Jerry, sinä et saa lähteä, rukoili Joan. — Minä rakastan sinua… Charles, älä anna hänen mennä.
— Pudota kapsäkki lattialle! huudahti Charles Jerrylle. — Mä olen valmis.
— Minä en tappele tyhmien kanssa, vastasi Jerry kuivasti.
— Mutta minä tappelen! karjaisi Charles ja sieppasi matkalaukun Jerryn kädestä. — Mä tappelen milloin tahansa eurooppalaisen kanssa ja varsinkin, jos se sattuu olemaan englantilainen.
— Jerry on suomalainen, huudahti Joan ja koetti estää yhteenoton.
— Ei semmosta kansaa olekaan, vastasi kiihtynyt veli.
— On, on, koetti Joan selittää. — Se on lähellä Koreaa… Voi hyvänen aika, koettakaa nyt sopia. On niin ikävää, kun sukulaiset tappelevat. Charles, mene istumaan! Ja Jerry, tule sinä minun kanssani keittiöön. Minä autan sinua.
Jerry vastasi päättävästi:
— Minä lähden!
Mutta kun hän kumartui ottamaan matkalaukkuaan, hän sai iskun leukaansa ja lennähti toiselle puolelle huonetta.
— Nyt sinä, poika, et käytäkään vasaraasi! karjaisi Charles. — Mun kanssani ei metkuilla. Senkin mongooli!
Jerry makasi vatsallaan seinän vieressä, toinen käsi rinnan alla, toinen velttona sivulla. Hän oli tajuissaan, mutta ei kyennyt nousemaan. Hän sulki silmänsä, terästi kuuloaan ja antautui näyttelijäksi.
— Charles! Mitä sinä teit? huudahti Joan kauhuissaan.
— Älä mene auttamaan! Anna sen huilia, koska sitä väsytti.
— Mutta jos hän kuolee?
— Sä olet hupsu, Joan. Ei mulla ole varaa tappaa ketään. Mitäs tämä sirkus muuten tarkottaa?
— Hän haluaa eron minusta, uikutti Joan. — Ja minä olen koettanut olla hänelle niin hyvä.
— No, saahan se eron sinusta — ennen pitkää, naurahti Charles tylysti.
— Ei, minä en tahdo erota hänestä…
— Et tahdo?
— Niin, Charles. Sinun täytyy ymmärtää minua. Hän aavistaa jotakin. Ja minä en tahdo, että hänelle tapahtuu mitään… Charles, minä… minä rakastan häntä…
— Niinhän sinun pitääkin.
— Minä rakastan häntä oikealla tavalla… Tämä ei ole enää näyttelemistä, Charles. Tänään huomasin, että rakastan häntä. Jerrylle ei saa tapahtua mitään. Minä tahdon olla hänen vaimonsa niin kauan kuin elän. Charles, tämä on vaarallista leikkiä. Jos hän sattuu kuolemaan, minä en voi enää elää…
— Lopeta nyt hemmetissä tuo ruikutus, Joan! Sinä menet varmasti sekaisin. Missä vakuutuskirja on?
— Se on minun hallussani…
— Haluan nähdä sen!
— Ei, Charles, minä en anna sitä sinulle.
— Minä haluan vain nähdä sen.
— En voi näyttää…
— Joan, ellet sinä näytä minulle heti vakuutuskirjaa, niin mä en ole enää sun veljesi. Käsitätkös? Mä olen sen jälkeen vain Charles Lawson. Anna kirja tänne ja heti. Muuten…
— Se ei ole minulla… Se on Jerryn povitaskussa…
Jerrystä tuntui kuin hänen ruumiinsa lävitse olisi mennyt sähkövirta. Hän keräsi kaiken tahdonvoimansa ja valmistautui puolustautumaan. Kun Charles astui hänen viereensä ja potkaisi häntä kylkeen, hän ei hievahtanutkaan. Jerry raotti silmiään rihman verran ja antoi miehen työntää hänet kyljelleen. Charlesin huomaamatta Jerryn oikea käsi meni takataskuun, ja kun vieraan käsi työntyi hänen poveensa, hän ponnahti pystyyn ja tarttui ensimmäiseksi Charlesin hatun lieriin ja nykäisi sen äkkiä vihollisensa silmille. Sitten hän käytti vasaraansa, mutta sen kohteena ei tällä kertaa ollut polvi, vaan vihollisen otsa. Kaikki kävi niin nopeasti, ettei Charles ehtinyt seurata tapausten kulkua. Hän horjahti ensimmäisestä iskusta ja koetti nostaa hatun silmiltään, mutta Jerry veti sen pohjiaan myöten miehen päähän ja jatkoi sopivan kovaa naputusta. Hatun paksu huopa toimi onnistuneena iskunvaimentajana. Charles makasi nyt pitkin pituuttaan lattialla huopahattu silmillään. Mahdollisten yllätysten varalta Jerry lähetti vasaransa pikakäynnille myös miehen polviin ja kyynärpäihin. Sitten hän suoristi solmionsa, sukaisi hiukset silmiltään ja lähti ovelle.