Joan oli kyyristynyt sohvan nurkkaan ja peitti käsillään kasvonsa. Jerry tunsi vaimoaan kohtaan syvää myötätuntoa ja sääliä, sillä hän oli löytävinään nyt naamion takaa ihmisen.
— Hyvästi, Joan, hän äänsi hiljaa.
Joan nousi, mutta hän ei lähestynytkään Jerryä, vaan puhelinta.
— Kutsun poliisin, hän huudahti. — Sinut pidätetään ja joudut vankilaan.
Itsesäilytysvaisto pakotti Jerryn edelleenkin toimintaan. Hän kiiruhti vaimonsa luo, sieppasi hänet syliinsä ja kantoi hänet makuuhuoneen vuoteelle.
— Roisto, minä vihaan sinua, sähisi Joan.
— Minä en vihaa sinua — enää, vastasi Jerry rauhallisesti, mutta varmuuden vuoksi minun on tehtävä tämäkin…
Ja lauseensa pisteeksi hän kokeili vaimonsa refleksejä ja puudutti vasarallaan hänen polvensa ja kyynärpäänsä. Joan yritti huutaa apua, mutta Jerry painoi suunsa vaimonsa suuta vasten ja suuteli hänet sanattomaksi. Sitten hän lähti miltei juosten ovelle, tarttui matkalaukkuunsa ja poistui.
Lyhyt perhekohtaus oli päättynyt. Se erottui tavanmukaisista perheriidoista vain sikäli, ettei sen kuluessa heitelty vastustajia kermakaakuilla eikä kaadettu huonekaluja.
New Yorkin makuuhuoneessa oli ilta. Kaduilla sädehtivät miljoonat mainosvalot. Katu ei saanut milloinkaan yölepoa. Tuuli oli mennyt yöpuulle, mutta katu valvoi.
Nuoren avioparin kotia valaisi lapsenhengen ikuinen täysikuu…
KAHDESTOISTA LUKU
Jerry Finn ei astunut vapauteen viheltäen, pikemminkin hän nyyhkytti äänettömästi. Saapuessaan Mr. Riversin ovelle hänen sydämensä löi melkein takataskussa olevan vasaran tavoin. Isaac avasi oven ja lausui virkaveljensä tervetulleeksi seuraavin sanoin:
— Jaaha. Sinä tulit sitten noutamaan lopputilin? Käy sisälle, niin selvitetään asiat heti.
Jotakin tämän tapaista Jerry oli odottanutkin, sillä hän oli jo aikaisemmin havainnut, että Isaac oli optimisti vain tiettyyn rajaan asti. Sen jälkeen hän muuttui realistiksi, joka tahtoi passittaa kaikki väärinpelaajat helvetin rangaistussiirtolaan.
— Elämäni ensimmäiset varsinaiset vastoinkäymiset alkoivat heti, kun sinä menit naimisiin, sanoi Isaac vakavasti.
— Samoin minun, vastasi Jerry tyynesti kuin kaiku ja odotti jatkoa.
Ja Isaac jatkoi:
— Uhrasin kahdeksansataa dollaria praktiikkani mainostamiseen. Ensimmäisinä päivinä meillä oli ruuhkaa ja ansaitsimme hyvin — niin minä kuin sinäkin. Mutta sitten? Niin, sitten sinä otit lipuksesi naisen hameet, joiden perässä olet nyt marssinut viikon päivät. Tulit vastaanotolle milloin muistit ja karkotit melkein kaikki naispotilaat. Tänään iltapäivällä et muistanut tulla vastaanotolle ollenkaan, joten meillä ei nyt ole entisiä eikä uusia potilaita.
— Mutta, Isaac. Tänään minulla oli voittamaton este, koetti Jerry puolustautua. — Vaimoni loukkasi selkänsä…
— Ja sinä pääsi. Ja potilaat loukkaantuivat niin pahasti, että eivät luvanneet enää koskaan saapua vastaanotollemme. Tein äsken laskelmia ja huomasin, että naimisiin menosi jälkeen olen menettänyt parituhatta dollaria puhdasta rahaa. Sinä et vielä ymmärrä, että nykyaikana käydään ankarin taistelu asiakkaasta. Ihmisiä on palveltava. He voivat jonottaa puoli päivää nyrkkeily-kilpailujen pääsylippuja, mutta eivät kiropraktikkoa.
Isaac veti taskustaan setelitukun ja ojensi virkaveljelleen viisi kahdenkymmenen dollarin seteliä.
— Tässä on palkkasi ja yhdeksän päivän hankintapalkkio. Jerry työnsi rahat lompakkoonsa ja vaipui synkkyyteen. Elämä ei ollut mikään runo. Tulevaisuus vaikutti perin harmaalta, eikä menneisyydessäkään ollut liiaksi valoa. Maailma oli tupaten täynnä onnellisia avioliittoja ja onnettomia aviopuolisoita, joiden vuoteet valittivat unettomuutta.
— Mitä minun nyt pitäisi tehdä? hän kysyi neuvottomana.
— En minä vain tiedä, vastasi Isaac. — Kysy vaimoltasi. — Minä en ole enää naimisissa…
— Kuka sinulle sitten antaa määräyksiä? Samassa Isaac ponnahti jalkeille ja huudahti:
— Mitä sinä sanoit? Et ole naimisissa? Onko sinun vaimosi kuollut?
— Ei — mutta minä jätin hänet…
— Paha juttu. Kovin paha juttu. Vaimoa ei saa jättää — paitsi. jos löytää hänet makuuhuoneesta toisen miehen seurasta ja tällä toisella miehellä on yllään sinun pyjamasi. Laki on sellainen.
Jerryn kasvoille levisi yhä enemmän synkkyyttä. Hän oli avuton kuin vanha virsi, joka on veisattu loppuun.
— Isaac, sinun täytyy neuvoa minua, hän pyysi nöyrästi, — En voi elää vaimoni kanssa. Henkeni on vaarassa…
— Lyö takaisin, tokaisi Isaac karskisti, mutta älä kasvoihin.
Minulla oli kerran saksalainen paanari — olin silloin kaivos-töissä Minnesotassa — joka antoi kaksi kertaa viikossa akalleen selkäsaunan. Oikein perusteellisen. Paljaalle takapuolelle. Remmillä muistaakseni.
— Ei, Isaac… Asia on vakava.
— Niinpä tietenkin. Sen vuoksi annankin sinulle neuvoja. Minäkin koetin kerran antaa vaimolleni selkäsaunan, mutta kun pääsin niin pitkälle, että olisi pitänyt huitaista — minä en ollutkaan enää vihainen…
Jerry teki kärsimättömän eleen. Isaac oli jälleen muuttumassa optimistiksi, joka näki toisen vastoinkäymisissä vain hilpeätä valoa.
— Täytyykö minun ymmärtää, että ajat minut kadulle? kysyi Jerry alakuloisesti.
— Ei, Jerry. Sinä olet ajanut itse itsesi. Minä järjestin sinulle loistavan tulevaisuuden, mutta sinä menit naimisiin. Siinä ei tietenkään ole mitään pahaa, mutta kun sinä vaihdoit praktiikkasi avioliittoon, niin se meni jo vähän liian pitkälle. Siitä kärsii jo minunkin maineeni.
Jerry näytti muistelevan jotakin. Äkkiä hän huomautti:
— Sinä olet minun takaajani, ja sinun täytyy huolehtia minusta.
— Vain siinä tapauksessa, että joudut vaivaishoitoon. Sanon sinulle nyt aivan rehellisesti, ettei meillä ole enää riittävästi potilaita. Ja uutta mainosryntäystäkään ei kannata vielä järjestää.
— Mikä minut sitten perii? huoahti Jerry raskaasti.
— Voi, hyvä mies! Tämä on suurten mahdollisuuksien maa! Koeta etsiä jostakin työtä. Ja ellet saa, tule sitten takaisin.
Viimeinen lause oli tarkoitettu hyvästiksi. Mutta Jerry ei liikahtanut paikaltaan. Hän tunsi kärsivänsä sovittamatonta vääryyttä. Isaacin ymmärrys oli hänen mielestään kaiken arvostelun ulkopuolella. Isaac Rivers oli niitä ihmisiä, jotka kirjottavat kehnosti, puhuvat kohtalaisesti ja ajattelevat vain vahingossa.
— Kyllä kai saan jäädä yöksi tänne? kysyi Jerry arkaillen. -r- Miksi et mene kotiisi? vastasi Isaac.
— En voi — enää…
— No mikäpäs siinä sitten.
Isaac aikoi vielä jatkaa, mutta samassa soi puhelin ja hän riensi vastaamaan. Jerry kuunteli melkein tahtomattaan holhoojansa monologia:
— On, herra. Kyllä, herra. Elokuussa… Aivan niin… Ei ole enää. Ei, hän erosi palveluksestani tänään… Kyllä, herra Karannutko?… En ole nähnyt… Lyönyt — millä?… Vasaralla… Siis päähän?… Kyllä, herra… Ilmoitan heti, herra… Tietysti, minähän olen hänen takaajansa… Hyvää yötä, herra…
Isaac pani kuulokkeen paikalleen.
— Kysyikö joku minua? tiedusteli Jerry levottomasti.
— Kyllä. Poliisi.
— Mitä hän halusi?
— Päästä puheillesi.