— Mitä muuta! Kerro!
— Olet kuulemma lyönyt erästä tämän maan kansalaista vasaralla päähän…
— Se on totta, Isaac… Se on totta… Puolustin itseäni…
— Se on sivuseikka.
— Onko hän kuollut?
— Kuka?
— Joanin veli.
— Vai sitä miestä sinä loitkin! Ei, ei hän ole kuollut.
— Mitä sitten? Sano!
— Roskaa koko juttu! Poika on tehnyt valituksen poliisille, ja poliisi haluaa nyt tietää, minkälaista vasaraa sinä olet käyttänyt, koska uhrin päässä ei ole minkäänlaisia pahoinpitelyn merkkejä…
Jännitys laukesi, ja Jerry lyyhistyi helpotuksesta sohvan nurkkaan.
— Mutta ei siinä kaikki, jatkoi Isaac. — Poliisi haluaa tietää, minkä vuoksi olet karannut kodistasi. Minähän sanoin sinulle äsken, ettei vaimoaan saa jättää, ennen kuin on saanut eron. Ja ryhtynyt maksamaan elatusapua. Ehkä on sittenkin viisainta, että menet kotiisi yöksi.
— Kenties olet oikeassa, Isaac, vastasi Jerry synkästi. — Voinhan minä vaihteeksi vaikka kuoliakin…
Ja niin tarttui Jerry Finn matkalaukkuunsa ja lähti. Isaac saatteli häntä porraskäytävään ja esitti loppulausunnon:
— Vähän haljulta tämä tuntuu minustakin, mutta en mahda mitään. Älä kanna kaunaa. Käy tervehtimässä…
— Kiitos, Isaac. Olen pahoillani siitä, että karkotin sinulta potilaat. Toivottavasti tulet kuitenkin jotenkuten toimeen.
Päästyään kadulle Jerry tunnusteli vaistomaisesti takatas-kuaan ja totesi vasaran olemassaolon. Elämä näytti nyt muodostuvan tosikertomukseksi, jonka juoni oli itkettävän tuttu: karannut aviomies palasi kotiinsa ja päätti aloittaa kaiken alusta. Nyt kai heidän oli nukuttava käsi kädessä, jottei kumpikaan pääsisi lyömään toistaan?
Ilmassa oli jo hiven syksyistä koleutta, joten naiset saattoivat kantaa hikoilematta uusia turkiksiaan. Porttikäytävien hedelmä-ja makeiskaupustelijat olivat juuri lähteneet koteihinsa, ja var-tiopoliisit tarkkailivat, että myymälöiden ovet olivat lukitut. Katuelämän öinen ammattikunta ryhtyi parhaillaan harjoittamaan elinkeinojaan. Sieltä täältä tulvahti vastaan kuumien nakkimakkaroiden ja vastaleivottujen sämpylöiden tuoksu. Merimiehet kauppasivat sveitsiläisiä kelloja ja kiikareita, joku elähtänyt herrasmies hilpeitä postikortteja ja Buenos Airesissa painettuja aikaihmisten kuvakirjoja, joku onneton, jolla ei ollut muuta -rikkautta kuin aikaa, kauppasi suurkiitosta ja kerjäläishymyä. Puoliyön lähestyessä alkoivat elinkustannukset kohota ja rehellisyys laskea.
Muuan iloinen Magdaleena tarjoutui Jerryn seuraan, mutta jäykänhiljainen aviomies torjui tarjouksen ja suuntasi kulkunsa ovelle, johon oli kiinnitetty nimilappu 'Joan Jerry Finn'. Heidän nimensä olivat vielä rinnakkain, sulassa sovinnossa ja samalla tasolla. Pikkarainen nimilappu puhui pyhästä liitosta, jonka tunnusmerkkeinä oli pyöreät renkaat: vaimolla vasemman käden nimettömässä sormessa ja miehellä taskussa.
Sisältä kuului tavanmukainen jokakodin ääni, joka lähti radiosta. Joan kaipasi hiljaisuutta, hän avasi radion ja muuttui hiljaiseksi. Jerry mietti pitkän tovin: mennäkö vai ei? Lopulta hän oli kuin todistaja, joka ei muistanut mitään, ja avasi rohkeasti oven. Charles oli lähtenyt, sillä hänkin harjoitti elinkeinoaan pääasiassa öiseen aikaan, ja Joan oli yksin kotona. Hylätty aviovaimo ei hupmannut miehensä tuloa, sillä hän oli vaipunut kotitekoiseen kiropraktiikkaan, joka vaati suurta keskittymistä. Jerry työnsi matkalaukkunsa sohvan taakse ja astui sitten makuuhuoneen ovelle seuraamaan itsekseen opiskelevan opetuslapsensa harjoitusta. Näky oli lumoavan villi, eikä sitä olisi voinut kuvata millään kielellä. Siihen olisi tarvittu vähintään saksofoni tai hanuri. Joan makasi selällään lattialla, ainoana verhonaan pienet nylon-kaatiot, ja hieroi selkärangan nikamia pikku palloon, joka näytti olevan vanhan rautasängyn päätypylväästä irrotettu messinkinuppi. Näöttömän pieni povi liikahteli rytmilli-sesti joka kerta, kun messinkinuppi tavoitti aristavan nikaman. Ja tätä kotoista balettia myötäili onnistuneesti vähittäismaksulla ostettu radio. iFrank Sinatra vihelsi tuttua karjapaimenen melodiaa ja ryhtyi sitten laulamaan suuren öljytrustin viimeisintä mainosiskelmää 'Rakkauteni palaa kuin Texas-yhtiön öljy'. Sanat: Willy Williams. Melodia: Franz Lisztin tapaan Bob Smith. Joan hieroi nikamiaan ja hyräili Frank Sinatraa auttaen:
Sinä, sinä, sinä käpyseni
lemmenliekkihin nyt minut pistä.
Paina kuumat huules huulilleni,
laula vauhdista ja bensiinistä…
Jerry siirtyi radion viereen ja vaimensi Frank Sinatran pianissimoon. Hänen raaka ja epämusikaalinen tekonsa herätti Joanin keskiyön todellisuuteen. Nainen ponnahti jalkeille ja huudahti hätääntyneesti:
— Jerry! Mikset anna Frankin laulaa? Minä tahdon oppia tämän laulun sanat. Se on ihana laulu, Jerry. Ihaa-na…
— Pue yllesi, Joan, vastasi mies värittömästi. — Tahdon keskustella kanssasi.
Joan pani tohvelit jalkaansa ja helmet kaulaansa, laskeutui arkipäivän suorasanaiseen proosaan ja ryhtyi syytämään sanoja, joita ei olisi voinut millään keinolla punnita eikä laskea.
— Rakas, selkäni tuntuu nyt paljon paremmalta. Minä uskon nyt sinun parannuskeinoihisi, vaikka Charles sanoikin, että se on pelkkää roskaa. Charles oli muuten kovin vihainen sinulle. Hän uhkasi nitistää sinut, mutta ei sinun tarvitse pelätä. En minä usko, että hän ampuu. Minun tietääkseni hän ei ole vielä ampunut kuin kahta miestä ja kerran poliisia. Mutta siitä on jo vuosia. Jerry, rakastathan sinä minua?
— Pue yllesi, Joan, vastasi mies kuivasti ja torjui vaimonsa lähentelyt.
— Minkä tähden? Ei minulla ole vähääkään kylmä. Oi, nyt minä ymmärrän! Sinä ujostelet. Voi, kuinka suloinen sinä olet! Jerry, etkö myönnä, että minä olen kaunis? Kun selkäni tulee aivan terveeksi, ryhdyn harjoittelemaan tanssia. Minulla on lahjoja siihenkin. Mutta sitä ennen minun on hankittava silmälasit. Ne ovat nyt muodissa. Varsinkin sellaiset, joiden sangoissa on kultakoristeita. Kaikki hienot naiset käyttävät nykyään silmälaseja.
Jerry ei käsittänyt, minkä tähden hän oli palannut takaisin, ja Joanin oli perin vaikea ymmärtää, ettei mies ryhtynyt valmistamaan illallista, vaikka uusi vuorokausi oli alkanut jokin minuutti sitten. Mies istuutui synkin ilmein ja sytytti savukkeen, jonka erinomaisesta laadusta kymmenet tunnetut keuhko- ja sydänspesialistit olivat antaneet asiantuntijan lausunnon. Joan veti kevyen aamunutun harteilleen, siirtyi miehensä viereen istumaan ja puristi paljaalla polvellaan miehen polvea. Jerry tuijotti-lattiaan ja ohimennen myös vaimonsa polviin, jotka olivat kauniit kuin omenat.
— Minkä vuoksi sinä olet niin synkkä? kysyi Joan ja nostiV oikean jalan vasemman jalan polvelle. — Sinunhan pitäisi päinvastoin olla nyt onnellinen.
Jerry kohotti hieman katsettaan ja vastasi alakuloisesti:
— Minä olen nyt työtön…
— Etkö sinä parannakaan enää ihmisiä?
— En. Minulla ei ole toistaiseksi mitään työtä.
— Voi, kuinka ihanaa! Silloinhan sinä olet kaiket päivät minun kanssani. Jerry, rakas! Tällaista minä olen aina toivonut.
— Työttömyyttäkö?
— Niin. Eihän siinä ole mitään pahaa. Minä luin kerran jostain lehdestä, että työttömyyttä ilmenee aina silloin, kun ihmiset joutuvat pois työstä. Täytyyhän ihmisten joskus levätäkin ja katsoa rauhassa näköradiota. Minä vihaan työtä ja sen vuoksi olenkin niin onnellinen, kun sinä voit nyt olla kotona. Nyt meidän ei enää tarvitse lähettää vaatteita pesulaitokseen eikä ottaa siivoojia. Ostamme pesukoneen ja pölynimurin, niin sinä voit pestä ja siivota. Mutta ensimmäiseksi meidän täytyy saada auto. Sinun täytyy käsittää, ettei hieno nainen voi istua rullatuoliin, kun hänet viedään sairaalaan. Jerry, sinä tiedät, että minä olen sentään lady ja tunnen elämää. Voi taivas, kuinka minä olen nyt onnellinen!