Jerry tarttui vaimonsa käsivarsiin, tuijotti häntä suoraan silmiin ja sanoi hyvin vakavasti:
— Joan, näytä kielesi ja sano aaaa…
Joan loukkaantui. Hän oli lady, joka ei sietänyt, että hänen tunteillaan pelattiin biljardia. Hän peitti polvensa ja siirtyi puolen metrin päähän miehestään. Samassa hän muisti, että heidän välillään oli joitakin selvittämättömiä asioita.
— Minkä vuoksi sinä olit illalla niin raaka? hän kysyi mieheltään. — En olisi koskaan uskonut, että sinä voisit lyödä naista. Ja vielä vasaralla.
— Kokeilin vain sinun refleksejäsi, Jerry vastasi kuivasti.
— Etkö sinä lyönytkään tosissasi minua? ihmetteli Joan, siirtyi nopeasti puolta metriä lähemmäksi ja ryhtyi jälleen käyttämään perin sanakasta kieltä:
— Minä olin sittenkin oikeassa. Charles väitti, että se oli kon-namaista raakuutta, mutta minä sanoin, että se oli vain rakkautta. Voi, kuinka on suloista, kun ihminen rakastaa ja häntä rakastetaan! Charles on hieno mies ja hyvin paljon kokenut, mutta minusta tuntuu, ettei hän vielä tunne rakkautta. Jerry! Nyt sinun täytyy suudella minua! Mutta tee se nyt oikein hienosti. Ja pitkään. Aivan niin kuin Gregory Peck tai Alan Ladd. Oi, jos kerran saisi suudella Alan Laddia!…
Jerryn ärsyttävä passiivisuus pudotti tunnelman lattialle. Häneltä puuttui vielä toistaiseksi elämäntaiteilijan hieno herkkävaistoisuus ja elokuvamiesten hiottu tekniikka. Ehkäpä hän kävi liian harvoin elokuvissa ja luki liian vähän 25 centin kirjoja? Hän ei kertakaikkisesti käsittänyt, että miehisen viehätyskyvyn ja elämänikuisen intohimon välillä oli se ero, että viehätyskyky jatkui monesti vielä loppuunpalaneen intohimon jälkeen.
Perin mehuttoman velvollisuussuudelman jälkeen hän äänsi vavahduttavan materialistisesti:
— En voi käsittää, millä me elämme.
— Sinä loukkaat minua, vastasi Joan. — Totta kai me elämme niin kuin muutkin ihmiset.
— Mutta minä olen työtön.
— Taas sinä puhut tuosta samasta asiasta. Minähän olen sanonut sinulle ainakin miljoona kertaa, että me voimme elää velaksi. Sinä et taida tietääkään, että meillä on nyt viiden kuukauden vuokrakin maksamatta?
Jerry vei kädet otsalleen ja voihkaisi:
— Ei, näin ei voi enää jatkua! Minun on saatava työtä. Mitä tahansa.
Joanin kasvot kirkastuivat. Hän otti vaistomaisesti osaa miehensä suruun ja koetti lohduttaa:
— Ehkä Charles voi auttaa sinua?
— Mahdotonta! En siedä häntä.
— Älä sano veljestäni tuolla tavalla. Hän kertoi tänä iltana, että hänellä on tekeillä suuri bisnes, johon hän tarvitsee apua. Jerry, minä keksin: sinä ryhdyt auttamaan veljeäni. Minä uskon, että teistä tulee silloin hyvät ystävät.
Jerry oli tuokion vaiti. Sitten hän kysyi haluttomasti:
— Mitä veljesi puuhaa?
— Hän sanoi auttavansa koululaisia.
— Auttavansa koululaisia? kertasi Jerry ihmeissään.
— Niin, ja myös yliopistojen opiskelijoita.
— Onko veljesi sitten ammatiltaan opettaja?
— Ei, Jerry. Sinä olet tyhmä. Kukaan kunnon mies ei ryhdy opettajaksi. Mutta Charles auttaa koululaisia muulla tavalla.
Jerry alkoi virkistyä ja koettiimeä vaimoltaan lisää tietoja.
Joan teki jälleen nykyaikaisen eleen: heitti toisen jalkansa hyvin joustavasti toisen jalan polvelle ja alkoi kertoa:
— Eurooppalaisten on hyvin vaikea ymmärtää koulunkäyntiä, koska heillä on kuulemma niin vähän kouluja. Mutta täällä on toista. Monissa valtioissa on jo koulupakkokin. Se on aivan hirveätä! Pienet lapsetkin pakotetaan kouluun. Heidän täytyy oppia lukemaan ja kirjoittamaan ja pelaamaan palloa. Se käy hermoille. Minä muistan hyvin, kuinka hermostunut Charles oli silloin, kun hän kävi koulua ja kuului jalkapallojoukkueeseen. Sen vuoksi Charles haluaa nyt auttaa koululaisia.
Jerry ravisti tyhmästi päätänsä.
— En voi ymmärtää, millä lailla veljesi voi auttaa koululaisia.
— Charles hankkii heille lääkkeitä. Rauhoittavia lääkkeitä, joita valmistetaan Meksikossa. Niitä sanotaan marijuanaksi ja hasikseksi…
Jerry nousi.
— Sehän on rikollista toimintaa! hän huudahti kiihtyneesti.
— Niin sinä sanoi vastasi Joan tyynesti, mutta koululaiset ovat hyvin kiitollisia.
Jerry sulki silmänsä ja äänsi muuttuneella äänellä:
— Joan, Joan, Joan… Sinä et tiedä, mitä puhut. Etkö ymmärrä, että veljesi on vaarallinen rikollinen.
— Olethan sinäkin ollut vankilassa, Joan puolustautui. — Kun kerroin Charlesille, että sinä olet ollut useita vuosia linnassa, niin hän muuttui aivan kuin toiseksi mieheksi ja sanoi, ettei Jerry sittenkään ole niin typerä kuin ensin näyttää…
Jerry vei kädet korvilleen ja huokaisi toivottomasti. Hän epäili nyt vahvasti, että Joan oli päässyt mielisairaalasta ennen aikojaan, tai sitten hän oli niin lumoavan naiivi, ettei erottanut elokuvaa todellisuudesta.
— Minä olen vielä typerämpi kuin näytän, Jerry sanoi synkästi.
— Et minun mielestäni, lohdutteli Joan. Minä en ole huomannut mitään vikaa sinun älyssäsi. Päinvastoin: sinä olet suomalaiseksi aika viisas.
— Lopeta tuo ainainen viittailu suomalaisista. Mitä sinä tiedät Euroopasta ja eurooppalaisista?
— Luenhan minä joskus sanomalehtiä, ja niissä sanotaan, että Eurooppa on kurja ja sairas maa, jota täytyy avustaa.
Joanin sanoissa oli vahva painomusteen maku. Jerryä väsytti kuin surutonta kirkossa. Mutta hänellä ei ollut vähääkään halua astua makuuhuoneeseen ja heittäytyä pitkäkseen. Hän tunsi itsensä orvoksi ja yksinäiseksi. Hän kaipasi jonnekin etäälle, vaikka tiesikin kyllin hyvin, että etäälle oli aina liian pitkä matka. Ihmisellä oli yleensä hyvä olla siellä, missä hän ei ollut. Joanin sielunmaisemaa eivät koskaan sumentaneet syvähenkisyyden usvat. Sen vuoksi hänessä oli aina enemmän päättäväisyyttä ja itsevarmuutta kuin Jerryssä, joka tuhlasi vielä liiaksi aikaa rehellisyyteen sekä hyvän ja pahan erittelyyn.
Lyhyen äänettömyyden jälkeen itseensä ja vaimoonsa kyllästynyt aviomies sanoi alakuloisesti:
— Joan, minä lähden matkalle. Menen etsimään työtä.
— Koska?
— Nyt heti.
— Kylläpä sinä olet lapsellinen.
— Niin olen. Ellen olisi ollut lapsellinen, en olisi nyt tässä. Joan pani kätensä Jerryn kaulaan ja loi mieheensä hyväilevän
katseen.
— Lähdetään yhdessä, sanoi Joan. — Minäkin kaipaan matkalle. Mennään länteen.
Jerry tunsi, kuinka Joanin käsi työntyi hänen povitaskuunsa. Mutta se sai palata tyhjin toimin takaisin, sillä henkivakuutus-kirja oli matkalaukussa.
— Hyvä on, virkkoi Jerry. — Ryhdy pukemaan yllesi, niin minä käyn sillä aikaa lainaamassa tohtori Riversiltä matkarahat.
— Ei, Jerry. Lähdetään vasta aamulla. Minun täytyy odottaa vielä Charlesia. Hän lupasi tulla kahden aikaan yöllä takaisin.
Jerry säpsähti. Hänellä ei ollut mitään halua tavata miestä, jonka paksua päätä hän oli takonut illalla kuin kuparipannua. Jerry koetti keksiä uusia verukkeita päästäkseen vapauteen mahdollisimman pian. Hän tunsi vaimonsa Ja tiesi liiankin hyvin, ettei Joaniin tehonnut tavanmukainen pikkuveruke. Sen vuoksi hän sepitti äkkiä tarinan, joka istui paremmin tuohon naiselliseen maaperään.
— Joan, hän kuiskasi hiljaa. — Minulla on suunnitelma. Me varastamme auton ja lähdemme sillä matkalle.
— Ooh, kuinka jännittävää! huudahti Joan. — Jerry, minä rakastan sinua!
— Nyt on paras aika hankkia auto. Kello on puoli kaksi, ja suurin osa ihmisistä on nukkumassa. Poliisit ovat juuri tähän aikaan kahvilla.