Jerry alkoi liikehtiä ovelle ja tarttui matkalaukkuunsa.
— Älä ota matkalaukkua mukaan, huomautti Joan.
— Se on aivan välttämätön. Kukaan ei kiinnitä minuun huomiota, kun näkevät minun kantavan jotakin. Joan, ryhdy pukeutumaan. Tulen tunnin kuluttua takaisin.
Aviovaimon silmät säihkyrvät kuin joulukuusen kynttilät. Hän katseli miestään ihailevasti, painoi pitkän suudelman hänen suulleen ja kuiskasi:
— Valitse hyvä auto…
— Otan maailman hienoimman, vastasi Jerry, hyväili pikku vampyyriään ja kiiruhti ulos.
Mutta kun Jerry oli mennyt, Joan muisti erään pikku seikan: Jerryllä ei ollut ajolupaa, eikä hän edes kyennyt ajamaan autoa… Hänellä oli erittäin heikot silmät. Näistä johtopäätöksistä huolimatta Joan ryhtyi valmistautumaan matkalle. Hän oli aina elänyt hiukan epätodellista elämää, jossa unelmien asiamiehinä toimivat elokuvatähdet ja rikosromaanien teräshermoiset sankarit. Kaikeksi onneksi hän oli liian pinnallinen ollakseen syvästi onneton.
Pukeuduttuaan huutavanpunaiseen kävelypukuun ja leveälieriseen, mustaan hattuun Joan olisi kelvannut kansikuvaksi mihin lukemistoon tahansa. Hän odotteli Jerryä ja sytytti savukkeen toisensa jälkeen. Samassa hän kuuli porraskäytävästä omituista ääntelyä ja kolinaa. Hän avasi oven eikä kyennyt pidättämään huudahdustaan:
— Charles! Charles! Kuinka sinä kehtaat?
Joanin rakas veli oli vatsallaan portaikossa ja koetti päästä porrastasanteelle.
— Oletko sinä taas juonut liikaa? moitiskeli sisar ja koetti auttaa veljeänsä jalkeille.
Mutta Charles ei pysynyt pystyssä, vaan konttasi sisälle ja vastasi raivostuneena:
— Juonut, juonut! Jospa olisinkin juonut, mutta kun olen ollut koko illan niin hemmetin raitis, että mun muotokuvanikin pitäis maalata vesiväreillä…
— Mikä sinua sitten vaivaa? hätääntyi Joan ja auttoi veljensä nojatuoliin istumaan.
— Anna tilkka viskiä, vastasi Charles ja puri hampaitaan kiukusta.
Kohtuullisen hermohuikan jälkeen hän alkoi kertoa:
— Bisnes meni tänä yönä ihan päin helvettiä. Ja kun sitten tulen tänne, niin eikös ulko-ovella tule vastaan sun miehes, tuo kirotun hyväkäs saksalainen vai mikä piru…
— Suomalainen, oikaisi Joan.
— No oli mikä hyvänsä. Mä uhkasin antaa sille helvettiä, mutta eikös se ehtinyt ennen minua. Ja nyt se iski polviini niin lujaa kuin seppä. Eikä sillä hyvä. Se kaappasi pistoolin taskustani, veti hatun silmilleni ja potkaisi mua takapuoleen. Tällaista mä en ole vielä koskaan kokenut…
Charles melkein itki kiukusta, tyhjensi lasinsa ja yritti jatkaa:
— Se on täys konna. Mutta kyllä se vielä pannaan kylmäksi. Mä vannon, että siitä päästetään ilma pois…
— Eikö hän sanonut mitään? kysyi Joan järkyttyneenä.
— Se sano vaan, että "pidä huoli sisarestasi, minä matkustan kuuhun…"
Joan otti hatun päästään ja istahti hervottomana. Hetken kuluttua hän hyrähti itkuun…”
— Mistä minä nyt saan hänen osoitteensa?…
KOLMASTOISTA LUKU
Jerry heräsi hieman epämiellyttävään tunteeseen: ankaraan kolinaan, huutoon, nauruun ja puristukseen. Joku ravisteli häntä hereille ja yritti kutittaa kainaloista. Jerry avasi silmänsä ja oli kotvan aikaa j unen ja todellisuuden rajalla, jossa kaikki havaittava oli epätodellisen usvaista ja puolittain aineetonta. Häntä nukutti kuin keväistä kettua, ja hänen luomensa painuivat kiinni kuin raskaat luukut. Mutta sitten ravistelu uusiutui ja äskeistä rajummin. Tuntui kuin häntä olisi läimäytetty pari kertaa poskelle ja sen jälkeen karjaistu korvaan. Hän alkoi herätä ja tajuta vähitellen tilanteen. Hän huomasi istuvansa täyteen ahdetussa maanalaisessa junassa. Näkökenttä oli perin rajoitettu. Hän saattoi nähdä muutamia vaunun kattoon kiinnitettyjä mainosjulisteita ja kasvoja. Hymyileviä ja leveästi nauravia kasvoja. Mustia, keltaisia, ruskeita, harmaita, sinertäviä ja kalpeita kasvoja. Tämän kirjavan kasvokokoelman tienoilla leijaili epämääräinen seos lemuja, hajuja ja tuoksuja. Kynsilaukka, pur-josipuli, hammastahna, kasvovesi, purukumi, puuteri, hajuvesi, saippua ja selleri toivat raikkaan tuulahduksen unten maailmasta irtautuvan Jerry Finnin sieraimiin. Arkinen todellisuus tervehti häntä tuhansin äänin ja hajuvaikutelmin. Totta totisesti: tämä oli New Yorkin maanalainen juna, joka kiersi loppumatonta ympyrää; suurkaupungin laskimo ja kiehuva maksa.
Virkalakkinen neekeri tunkeutui nyt kolmannen kerran Jerryn viereen ja sanoi leveästi nauraen:
— Herra! Mihin olette menossa?
— Eteenpäin, vastasi Jerry.
— Hyvä on, herra. Mutta nyt te olette istunut vaunussa lähes seitsemän tuntia ja kiertänyt Manhattanin moneen kertaan. Mikä on tarkoitus, herra?
— Ei ole mitään tarkoitusta, vastasi Jerry.
Juna hiljensi vauhtia, ja neekeri meni avaamaan ovea. Jerry näki ympärillään vain kasvoja. Nauravia kasvoja. Ne muistuttivat loppumatonta virtaa, joka vaihtui jatkuvasti ja pysyi jatkuvasti samana. Samat ilmeet, samat hajut ja samat äänet. Juna lähti liikkeelle, ja neekeri pujotteli liikahtelevan massan lomitse Jerryn eteen. Hän ei halunnut syyttää, vaan auttaa, sillä hän joutui junailijantoimessaan näkemään tuhansia miehiä ja naisia, jotka nukkuivat yönsä maanalaisen junan vinhasti keinahtelevassa vaunussa, kodittomien ihmisten yhteiskehdossa, jonka kovalle penkille pääsi istumaan kyynärpäiden avulla — maksettuaan sitä ennen kymmenen senttiä lähtöaseman automaattiin.
— Niin, herra, jatkoi ihmisystävällinen neekeri jälleen. — Koska te aiotte poistua vaunusta?
— Onko nyt ilta vai aamu? kysyi Jerry.
— Aamu, hyvä herra. Erittäin kaunis aamu. Kello on kohta kahdeksan.
— Missä me nyt olemme?
— Manhattanilla, hyvä herra. Tarkemmin sanottuna Harle-missa. Seuraava pysähdyspaikka on sadaskahdeskymmenesiviides katu, hyvä herra.
— Haarlem, toisti Jerry toiveikkaasti, ja hänen mieleensä muistuivat Hollannin ihanat tulppaanivainiot, puukengät, mehevät juustot, sievästi maalatut talot ja hohtavan valkoiset ovet ja portaat. — Haarlem, hän toisti uudelleen. — Ehkä minä sitten jäänkin pois seuraavalla asemalla.
— Hyvä on, herra, virkkoi neekeri hymyillen kiehtovan tummasti…
Jerry alkoi tungeksia ovea kohden. Samassa hän muisti matkalaukkunsa ja työntyi takaisin lähtöpaikkaansa. Siinä istui nyt kellertävä puertoricolainen pureskellen selleriä.
— Matkalaukkuni on kadonnut! huudahti Jerry mustapintaiselle junailijalle.
— Se on hyvin tavallista, vastasi neekeri ystävällisesti. — Maailmassa katoaa aina jotakin. Mutta nyt teidän täytyy kiirehtiä, hyvä herra. Juna pysähtyy aivan kohta.
— En voi lähteä ilman matkalaukkua, sanoi Jerry tiukasti. — Se on varastettu.
— Se on hyvin tavallista. Maailmassa varastetaan joka päivä. Ilmoittakaa poliisille. Mutta nyt, hyvä herra…
Junailija tarttui Jerryä käsipuoleen, ja voimakkaan tungoksen painolla hänet työnnettiin ovensuuhun. Juna pysähtyi, ja Jerry kulkeutui virran mukana laiturille.
— Matkalaukkuni, matkalaukkuni on kadonnut! hän huusi kovalla äänellä.
Hän sai vastaukseksi ijoisia hymähdyksiä, kapeaa ja leveää hymyä, maailmaasyleilevää sosiaalista naurua. Tuntui kuin New Yorkin kahdeksanmiljoonaa asukasta olisi purskahtanut yhdellä kertaa nauruun. Virta kuljetti Jerryn maan alta kadulle, maanalaisesta tungoksesta maanpäälliseen tungokseen. Hän huomasi liikennettä ohjaavan poliisin ja pujottautui tämän viereen.
— Minulta varastettiin matkalaukku, hän sanoi ääni väristen.