— Vai niin, vastasi poliisi myötätuntoisesti naurahtaen. — Ikävä tapaus, mutta sellaista sattuu joka päivä. Kaunis ilma muuten tänään. Aivan harvinainen näin syyskuun lopussa.
— Perin harvinainen, myönsi Jerry, ja hänenkin kasvoilleen levisi irvistyksentapainen hymy.
Hän jätti poliisin hoitamaan virkatehtäviään ja lähti taivaltamaan eteenpäin. Aamu oli totisesti kaunis ja hivelevän lämmin, mutta unelmien ovela asiamies oli kuitenkin myynyt Jerrylle vääriä kuvitelmia. Hollannin Haarlemin kauniit tulppaani-istu-tukset saivat siirtyä loitolle New Yorkin Harlemin mustasta puutarhasta. Hän oli nyt suurkaupungin neekeriasutuksen sydämessä, jossa kaikki oli mustaa. Harvinaisen albinon tavoin hän ilmestyi Viidennelle Avenuelle, jonka jalkakäytävillä istuskeli kaiken ikäisiä ja kokoisia murjaaneja. He näyttivät viihtyvän erinomaisesti jätepaperien, ruoanjätteiden ja koiranlannan keskellä. Lihavat kärpäset tanssivat hillitöntä hääpolkkaa ja julistivat elämän ikuista jatkuvuutta. Pari pikkupoikaa ruokki kesyä rottaa, jonka pullistuneet kyljet ja pingottuneen vatsan pikku nännit ennustivat iloista perhetapausta. Aurinko lähetti tulisia säteitään tähän mustaan idylliin, joka aivan pursui elämää, hymyilevää, ilakoivaa ja huoletonta elämää.
Jerryä tervehdittiin, ja hän vastasi tervehdyksiin. Hollannin lumoavat kukkatarhat olivat kätkeytyneet Harlemin neekereiden sieluihin. He elivät hengessään luonnon vihannissa asunnoissa ja unelmoivat Eedenistä surisevan kärpäsparven ja auringon paisteessa kuivuneen koiranlannan keskellä. Mustaa, pohjatonta naurua. Elonkeraista hymyä. Vieraaseen maaperään istutettua elämää.
Harlem hymyili, mutta Jerryä painosti elämisen tuska ja matkalaukun menetys. Hänellä ei ollut suurtakaan mahdollisuutta saada omaisuuttaan takaisin, sillä vain varas saattoi pidättää varkaan.
Viidennen Avenuen ja 127. kadun kulmassa oli Joen kahvila, joka suositteli Harlemin parasta kahvia. Jerry ihastui mustien miesten suhteellisuuteen, sillä he eivät tarjonneet maailman parasta. Jerry poikkesi tupaan, josta tulvahti heti vastaan iloinen kärpäsparvi, automaattisen levysoittimen Frank Sinatra ja vahva paistinrasvan käry. Kymmenkunta mustaa istui pitkän tarjoilu-pöydän ääressä hörppien kahvia ja mutustellen hampurilaisia. Jokaisen kasvoilla oli aurinkoinen hymy. Kaljupäinen isäntä, jota olisi voinut tukistaa vain pikilapulla, ilmestyi Jerryn eteen, remahti nauruun ja sanoi sitten iloisesti:
— Huomenta, herra! Kaunis aamu.
— Hyvin kaunis…
— Olette kovin synkän näköinen.
— Minulta varastettiin matkalaukku.
Isäntä remahti uudelleen nauruun, ja hänen hilpeä mielialansa levisi äkkiä kuin huhu. Hetken kuluttua kaikki mustat nauroivat.
Jerry alkoi jo tuskastua tähän linnunsuruttomaan mielialaan, joka näytti olevan muotia koko kaupungissa. Hän puristi kasvoilleen vähäisen vaivaishymyn ja tilasi kahvia.
— Eikö mitään haukattavaa? tiedusteli isäntä. — Erikoisalamme ovat kirsikkapiiraat ja hampurilaiset. Emme käytä hevosenlihaa.
— Ehkä piirakka, vastasi Jerry. — Ja mustaa kahvia.
— Kolmekymmentä senttiä, vastasi isäntä. — Voitte maksaa heti.
Jerry työnsi kätensä taskuun ja alkoi tasaisesti täristä. Lompakko oli kadonnut. Hän ryhtyi hermostuneesti kopeloimaan taskujaan ja havaitsi, että myös vasara ja Charlesilta anastettu pistooli olivat löytäneet uuden omistajan. Hän löysi taskuistaan vain nuhraantuneen nenäliinan ja kamman puolikkaan.
— Minulta on varastettu kaikki rahat, hän sanoi sammaltaen. Kahvilanpitäjä ei nauranut enää suullaan ja silmillään, hän nauroi koko leveällä naamallaan, vatsallaan ja hartioillaankin. Ja hänen naurunsa tarttui taaskin asiakkaisiin.
— Vanha juttu, liian vanha juttu, hän jokelteli vieraalle. — Ei vetele enää tänä päivänä. Olen pahoillani, herra, mutta en voi tarjota teille kahvia enkä piirakkaa.
Hän jatkoi lausettaan hohottaen.
— Mikä teitä naurattaa? huudahti Jerry kiihtyneesti. Isäntä hillitsi tuokioksi hyllyilevää mielialaansa ja vastasi:
— Oletteko te Alabamasta, Mississipistä vai Virginiasta?
— Olen Brooklynista. Mutta mitä se tähän asiaan vaikuttaa?
— Totta kai se vaikuttaa. Teidänhän pitäisi osata lukea. Katsokaa ympärillenne.
Jerry loi kaavamaisen yleissilmäyksen pikku kahvilan seiniin, joiden likaiset ja nuhruiset paperit oli peitetty suurilla mainosjulisteilla. Jokaisessa julisteessa oli nauravat kasvot ja jalan korkuinen teksti: KANSALLINEN NAURUVIIKKO.
Tuntui kuin aurinko olisi lähettänyt kimpun säteitään Jerryn aivoihin. Hän käsitti nyt, minkä vuoksi jokaisen kasvoilla oli tänä aamuna hymyä.
— Nyt kai ymmärrätte, minkä tähden nauramme? virkkoi kahvilan omistaja. — Tänään alkoi kansallinen nauruviikko, jonka suojelijana on itse presidentti. On vaarallista olla nyt totinen. Varsinkin meikäläinen joutuu heti epäluulon alaiseksi. Tehän käsitätte, herra, että jokaisen kansalaisen velvollisuus on nauraa viikon päivät.
— Minkä vuoksi? tiedusteli Jerry hämillään.
— Koska se on korkeammalla päätetty. — Isäntä piipahti välillä palvelemaan toisia asiakkaita, ja Jerry silmäili sillä aikaa pöydälle levitettyä sanomalehteä. Etusivua koristi pormestarin nauravat kasvot. Lehden teksti ja ilmoitukset olivat syntyneet kansallisen naurun merkeissä. Otsikoissa oli valtavia iskulauseita:
Pidentäkäämme ihmisten ikää — nauramalla!
Me olemme onnellisia ja nauramme!
Me nauramme koko maailmalle!
Koreassa on sota, mutta me nauramme sittenkin!
Kymmenet lääkärit olivat antaneet lausuntoja naurun terveellisyydestä. Ministerit ja kongressin jäsenet olivat lupautuneet yksimielisesti nauramaan koko viikon. Mainostoimistot levittivät naurun suurta sanomaa kaikissa ilmoituksissaan.
— Pogohondas-hammastahna valkaisee hampaanne ja oikeuttaa teidät nauramaan missä tilaisuudessa hyvänsä. — Kansallisen Nauruviikon erikoistarjous: tekohampaita puolella hinnalla. — Greenbeltin Hautaustoimisto toimittaa hautajaismenot naurettavan huokealla. — Jokainen naurava ihminen juo Kentuckyn viskiä. — Suuret naurujuhlat Hotelli Astoriassa. Suojelijoina kaupunkimme pormestari ja Bob Hope…
Jerry työnsi sanomalehden luotaan ja koetti hymyillä. Kahvilan isäntä ilmestyi jälleen hänen eteensä, loi epäluuloisia katseita ympärilleen ja alkoi puhua melkein kuiskaavasti:
— Eikö teillä tosiaankaan ole yhtään rahaa?
— Ei sentin pyöryläistä, Jerry vastasi synkästi.
— Puhutte hiukan outoa murretta. Oletteko vieras?
— Tulin Euroopasta äskettäin. Isäntä muuttui uteliaaksi.
— Vai Euroopasta? No siellä on kai kovasti kurjuutta? Nimeni on muuten Cox. Joe Cox. C-o-x.
— Minä olen Finn. Jerry Finn. F-i-n-n.
— Onko teillä mitään ammattia? Tarkoitan, jos voisitte tulla vähän keittiöön auttamaan. Vaimoni on sairaalassa ja tarvitsisin apua.
— Olen ammatiltani lääkäri, vastasi Jerry empimättä. — Olen spesialisti, erikoisalana selkäviat.
— Selkäviat! No sittenhän te voitte auttaa minua?
— Instrumenttini olivat matkalaukussa, joka minulta viime yönä varastettiin.
Jerry liioitteli hiukan, sillä tosiasiassa matkalaukussa oli vain pieni sähköhieroja ja lämpötyyny.
— Ettekö kuitenkin voisi tutkia selkääni? tiedusteli Mr. Cox. Saatte ilmaisen aterian. Paistin nähkääs. Voin todistaa teille, ettei se ole hevosenlihaa.
Jerry suostui tarjoukseen. Mr. Cox silmäili asiakkaita ja kääntyi nauraen hymyilevän nuoren miehen puoleen.
— Fred, hoidahan bisnestä vähän aikaa.
— Okay, Joe, vastasi nuori mies ja kiiruhti tarjoilupöydän toiselle puolelle.