Jerry seurasi isäntää kahvilan takahuoneeseen ja tunsi lievää pahoinvointia. Huone oli lyhyesti sanottuna siivoton. Tähän sanaan ei olisi voinut mitään lisätä, ei edes lainausmerkkejä. Mr. Cox riisui paidan yltään ja heittäytyi vatsalleen kitisevälle sohvalle. Hänen musta selkänsä oli muhkurainen ja tahmean rasvainen. Jerry tutki tunnollisesti joka ainoan nikaman.
— Aristaako tästä?
— Kyllä… Kovasti… Se ei enää naurata…
— Ei varmaan. Tässä on paha rustoutuma.
— Ei ihan niin kovaa, valitti uhri, kun Jerry alkoi venytellä miehen selkärankaa. — Kaikkia pirun viikkoja sitä keksitään-kin. Tämä ei yhtään naurata…
Jerry totesi jälleen, että pahin vika oli neljännessä nikamassa alhaalta lukien, ja antoi potilaalle hoito-ohjeet, samat loistavat ohjeet, joita Joan oli heti ryhtynyt noudattamaan. Ensi käsittelyn jälkeen Mr. Cox sanoi tuntevansa itsensä tyystin terveeksi, ja kun hän oli saanut paidan ylleen, hän ryhtyi valmistamaan paistia… Jerry totesi, että se oli hevosenlihaa, mutta siitä huolimatta hän söi sen viimeistä murua myöten.
— Tervetuloa toistekin, sanoi Mr. Cox iloisesti, kun Jerry alkoi vetäytyä kadulle. — Ja muistakaa, herra, että nyt on jokaisen ainakin hymyiltävä.
Totisesti, totisesti: hymy oli tarttuvaa. Jerryn suupielessä oli pieni hymyn häivä, ja hän alkoi jälleen uskoa, että hän oli sittenkin suurten mahdollisuuksien maassa.
Viides Avenue laskeutui Harlemiin kuin viemäri. Jerry lähti hiljalleen vaeltamaan tämän maailmankuulun kadun alkupäähän. Hän oli aivan kuin pudonnut keskelle suurta huolettomuutta, jossa ei surtu eilistä eikä huomista. Muutamat kerjäläiset pyysivät häneltä ropoa. Se osoitti, että hänen ulkoasunsa herätti vielä tiettyä kunnioitusta ja sosiaalista turvallisuutta. Köyhä ja repaleinen ympäristö sai hänet unohtamaan kaikki vastoinkäymiset. Hän tiesi, ettei tämän seudun asukkailla ollut puutetta nälästä — ja kuitenkin he hymyilivät. He tunsivat kunnioitusta yleistä mielipidettä kohtaan: heidän musta naurunsa oli osa yleistä mielipidettä.
Jerry Finn oli nyt oktaavia alempana kuin eilen. Yksinäinen, koditon ja pennitön. Mutta sittenkään hän ei vielä huomannut luisumisen vaaraa. Jalat nousivat kevyesti, ja kylläinen vatsa johdatti ajatukset uusiin mahdollisuuksiin.
Suuri puistikko katkaisi äkkiä yksitoikkoiset talorivit. Jerry hidasti askeleitaan ja antoi katseensa levätä näkymissä. Satoja paljasjalkaisia neekerilapsia telmi pölyisellä aukiolla. Lohduttomassa maisemassa ei ollut muita valopilkkuja kuin heidän vaU koiset hampaansa ja välkkyvät silmämunat. Aukion laidassa oli pikku kumpareita, joilla kasvoi kastanjoita ja jalavia, matalia marjakuusia ja seljapensaita. Harlemin mustaa puutarhaa sanottiin Pusuparkiksi. Sen runottomassa helmassa oli alkanut monta runollista romanssia, mustien ja turpeiden huulien toimiessa puhemiehinä. Illan hämärtyessä saattoi ohikulkija nähdä avioliiton kaunissanaisen johdannon, tytön ja nuorukaisen, joiden kasvot sulautuivat toisiinsa ja musteenmustaan yöhön. Päiväsaikaan ohikulkija pysähtyi silmäilemään näytelmän finaalia: lapsiparvea, jonka sukujuuret johtivat Afrikkaan.
Jerry jätti kadun ja poikkesi puistoon. Kuloutunut nurmikko lepäsi tyhjien säilyketölkkien, jätepaperien, pullojen ja hylättyjen vaateriepujen suojassa. Oikealla oli pieni kallio, jonka kupeella istui mustia äitejä sylilapsineen. Jerry ohitti heidät hitaasti ja vastasi heidän iloiseen tervehdykseensä. Samassa hän huomasi valkoisen miehen, joka oli istahtanut yksinäiselle penkille. Jerry aikoi sivuuttaa hänet aivan huomaamatta, mutta vieras kohensi silmälasejaan ja sanoi iloisesti:
— Kaunis aamu, herra.
— Erittäin ihana.
— Ja kohta ollaan lokakuussa.
— Tosiaan.
Vieras siirtyi vaistomaisesti penkin toiseen päähän tehdäkseen tilaa Jerrylle. Jerry istuutui ja havaitsi vasta nyt, että miehen kädessä oli kirja, jonka sivumerkkinä hän piti sormeaan. Jerry loi varkain silmäyksen kirjan kanteen ja melkein säpsähti. Arthur Schopenhauerin 'Die Welt als Wille und Vorstellung' — mustien valtakunnassa!
— Anteeksi, hyvä herra, sanoi Jerry arastellen. — Te luette Schopenhaueria alkukielellä?
Mies kohenteli jälleen mykeviä silmälasejaan, suki kädellään suurta, kampaamatonta hiusaarniota ja naurahti hillitysti:
— Nautin siitä enemmän alkukielellä.
— Niinpä tietenkin, vastasi Jerry. — Te olette harvinainen amerikkalainen, kun kykenette lukemaan muutakin kuin englantia.
Vieras naurahti kuivahkosti, mutta naurahti kuitenkin: — Olen toisen polven amerikansaksalainen. Vanhempani tulivat tänne Saksasta neljäkymmentäneljä vuotta sitten. Minä olen syntynyt Bostonissa.
Jerryllä ei ollut luontaisia taipumuksia matematiikkaan, mutta sittenkin hän toimitti nopeasti laskutehtävän. Hänen puhe-toverinsa ei ollut siis vielä edes neljänkymmenenne!j an vuoden ikäinen, ja kuitenkin hän vaikutti ensi silmäykseltä miltei vanhukselta. Hänen tukkansa oli kauttaaltaan harmaa, ja silmien alla riippui hilpeät nahkakukkarot. Miehen käsistä huomasi helposti, ettei hän ollut työskennellyt kaivoksessa eikä farmilla.
— Murteestanne päätellen te ette ole newyorkilainen, virkkoi vieras.
— Olette oikeassa, herra, vastasi Jerry. — Olen ollut Amerikassa vasta parisen kuukautta. Tulin tänne Suomesta.
— Vai Suomesta! huudahti vieras iloisesti. — Neljämiljoo-nainen kansa, yli kuusikymmentätuhatta järveä, pääkaupunki Helsinki ja tasavallan presidentti Paa-paa-passi…
— Paasikivi, auttoi Jerry.
— Aivan oikein.
— Oletteko käynyt Suomessa? uteli Jerry.
— En, valitettavasti. Mutta erikoisharrastukseni on maantiede. Nimeni on Boris Minwegen.
— Minä olen Jerry Finn…
— Finn. Hyvin yleinen nimi Skotlannissa. Hauska tutustua teihin, Mr. Finn. Mitä te muuten puuhaatte?
— Tällä hetkellä olen työtön…
— Samoin kuin minäkin. Olen ollut nyt lähes kymmenen kuukautta joutilaana, niin oikeastaan siitä lähtien, kun sain eron vaimostani. Oletteko te naimisissa? Suokaa anteeksi, että teen näin intiimin kysymyksen.
— Kaikin mokomin, Mr. Minwegen. Minä olen naimisissa, mutta me asumme erossa… Eilisestä lähtien…
Mr. Minwegen ci vähääkään ihmetellyt Jerryn asumuseron lyhyyttä. Hän vain nyökäytti hyväksyvästi pää~tänsä, ryhtyi lehteilemään kirjaansa ja sanoi sitten kuin itsekseen:
— Syy oli minussa. Yksinomaan minussa. Petin vaimoani… Olin kovin huono psykologi. Heikoin puoleni on aina ollut huono ihmistuntemus. Naisia en tunne ollenkaan.
Mr. Minvregen piti lyhyen tauon ja jatkoi sitten verkkaisesti:
— Olimme tunteneet toisemme pari päivää, kun menimme naimisiin. Se oli vaimoni kolmas ja minun ensimmäinen avioliittoni. Hän oli verraten kaunis nainen, harrasti maalausta, vähän musiikkia, kirjallisuutta ja muistaakseni taidetanssiakin. Hänen edelliset miehensä olivat kuolleet tapaturmaisesti… Jerry vavahti ja kysyi yllättäen:
— Mikä hänen nimensä oli?
Mr. Minwegen loi ihmettelevän silmäyksen Jerryyn ja vastasi:
— Annie.
Jerry huokaisi ja sanoi hiukan nolona:
— Suokaa anteeksi tyhmä kysymykseni. Keskeytin teidät…
— Eikös mitä! Niin, minä olin perin huono psykologi. En tuntenut kyllin hyvin vaimoani. Ja kun petokseni sitten paljastui, hän vaati eron.
— Teillä oli siis toinen nainen, tokaisi Jerry epähienosti.
— Ei, hyvä ystävä! Ei sinne päinkään. Sehän ei olisi ollut petos eikä mikään näinä päivinä. Minun rikokseni oli paljon suurempi. Kun tutustuimme toisiimme, uskottelin Annielle, että olin ammatiltani muurari. Tehän tiedätte, Mr. Finn, kuinka hyvin palkattuja ammattimiehiä muurarit ovat. Mutta Annie alkoi epäillä minua, kun viikkoansioni olivat niin pienet. Hän palkkasi yksityisetsivän vakoilemaan puuhiani, ja niin minut sitten paljastettiin. Koska en ollutkaan hyväpalkkainen muurari, niin oikeus myönsi heti eron. Olin ollut tosiaan perin huono psykologi ja ihmistuntija.