Mr. Minwegen alkoi jälleen lehteillä kirjaansa.
— Anteeksi, Mr. Minwegen, sanoi Jerry kotvan kuluttua. — Olisin utelias tietämään teidän oikean ammattinne.
Mr. Minwegen nosti katseensa kirjasta ja vastasi avomielisesti:
— Olen yliopiston professori.
— Minkä alan? kysyi Jerry hiukan hämmästyneenä.
— Psykologian. Mutta siitä huolimatta olen huono ihmistuntija. Minut erotettiin heti virastani moraalittomana henkilönä.
Syntyi lyhyt äänettömyyden tuokio. Viimein Jerry lopetti sa-nattomuuden:
— En minäkään halua syyttää vaimoani. Olen ollut myös huono ihmistuntija. Monen monesti ajattelin, että vaimoni oli vain harvinainen poikkeustapaus, mutta nyt uskon, että teidän vaimonne oli samanlainen. Omituista…
— Ei ollenkaan omituista, naurahti Mr. Minwegen hyväntahtoisesti. — Tällaisia poikkeustapauksia on maailmassa parisen miljoonaa. Viisainta on tietenkin varoa heitä. Tai sitten ryhtyä muurariksi.
— Eikö teillä ole mitään mahdollisuutta päästä toisen yliopiston opettajaksi? kysyi Jerry.
— En usko. Yliopistot toimivat suureksi osaksi yksityisten lahjoittajain varoilla, ja kun ei ole suhteita lahjoittajiin, on tie poikki. Ja varsinkin silloin, kun moraalissa on lähtemätön tahra: törkeä petos. En ole kuitenkaan katkera, sillä viisi kuukautta sitten liityin hoboihin ja nyt vietän varsin vaihtelevaa elämää…
Mr. Minwegen keskeytti tarinansa ja kääntyi tähyilemään kadulle, jossa ääniauto oli pysähtynyt puiston kohdalle. Hetken kuluttua Harlem sai tietää, että Harry Truman oli yksimielisesti valittu Yhdysvaltain Ensimmäiseksi Hymyilijäksi ja että kansallisen Hymykuningattaren vaaliin olivat kaikki neljäkymmentä-kahdeksan valtiota lähettäneet runsaan edustuksen. Ääniauton kuuluttaja lopetti tiedotuksen juhlalliseen vetoomukseen:
— Jokaisen kansalaisen suuri velvollisuus on hymyillä Kansallisen Nauruviikon aikana. Hymy ei maksa mitään, mutta siitä maksetaan. Katsokaa julkisen elämämme edustajain kuvia: he hymyilevät tai nauravat kaikki. Miksi? Sen vuoksi, että he rohkenevat paljastaa hampaansa, joiden hohtava valkeus on saatu Chlorofil-hammastahnalla. Hymyfl-kää ja naurakaa! Hymyilkää maailmankuulua Chlorofil-hymyä!…
Mr. Minwegen naurahti hillitysti, mutta Jerry ei jaksanut edes hymyillä.
— Tässä maassa vietetään aina jotakin, virkkoi Mr. Minwegen mietteliäästi. — Joskus tuntuu siltä kuin ihmiset eläisivät vain viettääkseen — mitä, sillä ei ole väliä. Kunhan vai vietetään. Erilaisten kuukausien, viikkojen ja päivien vietto on jo nyt syvästi istutettu kansalliseen elämään. On turvallisuus- ja itse-puolustuskuukausia; silkki-, pumpuli- ja villaviikkoja; säilyke-tavarain-, kumirenkaiden-, öljytuotteiden-, Pakistanin avustustyön-, pesukone- ja syö-enemmän-jäätelöä ja juustoa-päiviä.
Lyhyesti sanottuna: kaikki kuukaudet, viikot ja päivät on varattu jonkin erikoisen tapauksen, tarvikkeen tai henkilön juhlimiseen. Sen vuoksi ihmisillä on aina niin kiire. Ja kaiken tämän touhun takana on liike-elämän nerokas koneisto: myydä enemmän ja lisätä ihmisten velkataakkaa, koska kaikki ostetaan velaksi. Sen lisäksi näiden viettämisien yhteydessä kiertelevät avunkerääjät ovelta ovelle — ja jokainen heistä kerää johonkin hyvään tarkoitukseen.
Aivan kuin miesten kutsumana ilmestyi heidän eteensä nuori neekerityttö keräyslistoineen. Hän ojensi listansa ensimmäiseksi Jerrylle (kenties sen vuoksi, että hänen vaatteensa vaikuttivat paljon siistimmiltä kuin Mr. Minwegenin, joka oli jo yhtenäisenä nukkavieruna) ja äänsi hymyillen:
— Kansallisen Nauruviikon keräys, herra.
— Kenen hyväksi? kysyi Jerry.
— Kodittomien neekerilasten hyväksi.
— En voi auttaa, neiti hyvä…
Pikku neiti esitti nyt avustuslistansa penkin toiseen päähän. Mr. Minwegen sanoi nuhtelevasti:
— Eikö keräyskomiteassa sanottu, ettet saa kerjätä valkoisilta?
— Kyllä, mutta kun minä luulin, että tekin olette Harlemin asukkaita. Anteeksi, hyvä herra. Älkää puhuko tästä kenellekään.
Tyttö jätti penkillä istuvat rauhaan ja kipusi kalliolle, jonne oli kerääntynyt suuri joukko mustia naisia ja miehiä nauttimaan syyskesän viimeisistä hellepäivistä. Jerry jäi tuijottamaan tytön jälkeen, ja hänen aivoissaan syntyi surrealistisia kuvioita.
— Olette kovin vakava, Mr. Finn, virkkoi hänen penkkiystävänsä. — Kansallinen Nauruviikko ei olisi hullumpi ajatus, ellei siihen sekoitettaisi niin paljon hammastahnaa, tekohampaita ja väkijuomia. Minun tohtorinväitökseni käsitteli muuten naurua ja sen aihetta. Olen tältä alalta julkaissut puolisen tusinaa kirjaakin.
— Kuulostaa mielenkiintoiselta, sanoi Jerry.
Hänen huomautuksensa oli pelkkää kohteliaisuutta, mutta Mr. Minwegen, joka omienkin sanojensa mukaan teki tämän tästä psykologisia virheitä, otti Jerryn huudahduksen todesta. Jerry sai kuitenkin rangaistuksen kohteliaisuudestaan, sillä psykologian professori pani nyt taskukokoon supistetun Schopenhauerin vierelleen penkille, vei kädet ristiin rinnalleen, loi katseen läheisen jalavan latvaan ja alkoi verkkaisesti luennoida:
— Hyvä ystäväni. Tehän tiedätte, että meidän naurumme — niin teidän kuin minunkin, niin pormestarin kuin saippua- ja savukemainoksissa olevien elokuvatähtienkin — kuvastaa aina tiettyjä sielullisia toimintoja. Naurulla on tärkeä biologinen merkitys. Tämän vuoksi ihminen voi nauraa minkälaisessa mielialassa tahansa: viha, mustasukkaisuus, nälkä, kiihtymys, katkeruus, neuvottomuus, sukupuolinen toiminta, vieläpä suuri epätoivokin voivat synnyttää naurua. Sydämellisintä ja aidointa on tietenkin vahingoniloinen nauru. Tämän voi todeta silloin kun sirkuksen trapetsivoimistelija putoaa korkeudesta maahan ja taittaa selkänsä. Silloin ihmiset nauravat, ja tästä johtuukin sanonta, että sirkus on kongressimme parhain kilpailija.
— Biologisesti on naurun tarkoituksena siis sielun vapautuminen sisäisistä jännitystiloista. Jokainen normaali ihminen nauraa, ja naurullaan hän paljastaa oman sisäisen minänsä ja tietysti myös hampaansa. Nimittäin silloin, kun ne ovat ehyet ja kaikin puolin sopivat. Ihmiset voidaan naurunsa perusteella luokitella eri kategorioihin. On eräitä tyyppejä, kuten Mona-Lisa, jotka nauravat vain huulillaan. Toiset taas nauravat silmillään, poskillaan, nenälihaksillaan ja hartioillaan, eräät koko kurkullaan ja siten, että rinta- ja vatsalihakset liikahtavat ja jalat tömistelevät lattiaa.
— Naurun psykologia paljastaa ihmisen — uimarannallakin — hänen hyvät ja huonot puolensa. — Naura, sanovat psykologit, ja minä sanon, mikä sinä olet. — Mille me sitten nauramme? Naurun aiheeksi riittää kaikki. Ja juuri sillä, missä ja mille ihminen nauraa, hän riisuu itsensä alastomaksi. Pessimistitkin nauravat, koska koko elämä on heidän mielestään vain naurettavaa arpapeliä. Nykyaikaiseen elämäntyyliin kuuluu nauraminen kaikissa tilaisuuksissa. Kun pappi ruumiinsiunaustilaisuudessa kertoo muutamia kaskuja, niin kuulijat tietenkin nauravat. Jos omaiset tai ystävät ovat keskitason ihmisiä, he nauravat hilpeästi eli scherzo, mutta jos he ovat hiukan yläpuolella tavanmukaista keskitasoa, heidän naurunsa on vain tunteikasta hymynhyrinää eli adagio con sentimento.
— Pikku onnettomuudet ovat erinomaisia naurun aiheita. Jos rikoksen tehnyt neekerinuorukainen ripustetaan yhteisvoimin lyhtypylvääseen tai joltakulta kadun yli pyrkivältä naiselta tipahtaa sukkaliivit ja sukat kiertyvät sykkyrälle, silloin voi helposti havaita, että kikattava ihminen, jollainen muun muassa vaimonikin oli, nauraa 'hi-hi-hi-hi'. Tällaista naurutapaa moderni tiede sanoo kromaattiseksi juoksutusnauruksi eli passagio chromatico. Meluava tyyppi, kuten McCarthy ja miljoonat oppikoululaiset, antavat äänensä kuulua hyvin leveästi 'hah-hah-hah-haa'. He kuuluvat niin sanottuihin kovaäänisnaurajiin, joiden naurutapaa me tiedemiehet sanomme fortissimo vivacissimo. Vahingoniloinen ihminen — toisin sanoen enemmistö — nauraa häijyntuntoi-sesti 'hä-hä-hä', sillä hän nauttii siitä, että onnettomuuden uhri tai vahingon kohde on saanut hyvin ansaitsemansa palkan: joko lynkkauksen tai jotakin muuta lievempää.