Mr. Minwegen piti lyhyen tauon, kaivoi taskustaan savukepape-ria ja irrallista tupakkaa, pyöräytti taidokkaasti savukkeen ja iski tulta.
— Anteeksi röyhkeyteni, sanoi Jerry arasti, mutta ettekö voisi valmistaa minullekin savukkeen?
— Mielihyvin, hyvä ystävä, vastasi nykyaikaisen naurutieteen uranuurtaja.
Hän nosteli sormensa päillä taskun pohjasta tupakkaa, jonka joukossa oli pieniä leivänmuruja, nukkaa ja langanpätkiä, ja asetti seoksen paperille.
— Saanko vaivata teitä, Mr. Finn? Viitsittekö nuolaista tuosta, tuosta syrjästä? Kas noin.
Jerry nuolaisi ja sai savukkeen. Se maistui omituisen imelältä ja löyhkäsi köyhältä. Se oli köyhän miehen savuke, käsiteollisuuden pikku tuote, josta ei tarvinnut maksaa valmisteveroa eikä mainoskuluja.
— Mitä pidätte siitä? tiedusteli sielutieteilijä.
— Erinomainen savuke…
— Entä aromi?
— Ihana…
Jerry oli jälleen kohtelias. Savukkeessa oli selvä slummin maku, mutta siitä huolimatta hän oli nauttivinaan siitä.
— Jos haluatte, kierrän teille toisenkin, sanoi Mr. Minwegen sydämellisesti ja ryhtyi kaivamaan nuhraantuneita savukepape-reita taskustaan.
— Kiitos, tämä riittää, torjui Jerry, sillä hän ei halunnut tyhjentää lähimmäisensä taskuja.
— Teitä nähtävästi kiinnostaa psykologia? huomautti Mr. Minwegen hetken kuluttua.
— Kyllä, ja erityisesti teidän tutkimusalanne, vastasi Jerry.
— Siis naurun psykologia?
— Niin juuri, herra.
— Suurenmoista! Sittenhän minä voinkin vielä jatkaa. Nykyaikainen psykologia on erityisesti keskittynyt elämän pintailmiöihin. Tämä onkin luonnollista, koska elämämme on niin pinnallista. Mitä tulee minun erikoisalaani, niin se voi joskus vahingossa tunkeutua pintaa syvemmälle. Nauru, nähkääs lähtee monesti hyvin syvältä, eräissä tapauksissa vatsasta saakka. Naurun psykologia lajittelee naurajat tieteellisesti. Pääryhmän muodostavat forte- ja pianonaurajat kaikkine eri alalajeineen. Niiden lisäksi on presto-, grave-, legato-, staccato, maestoso- ja capric-cioso-naurajia. Mainitakseni vain muutamia lajeja. Ja kaikki he muodostavat oman itsenäisen ryhmänsä tässä demokratiamme suuressa naurukuorossa. Se, mikä yhtä ihmistä itkettää, voi toista ihmistä naurattaa. Niin kuin jo äsken sanoin, naurun aihe paljastaa ihmisen kehitystason. Toiset nauravat silloin, kun heitä kutitetaan kainaloista, toiset taas silloin, kun näkevät verta ja murhia. Amerikkalainen nauraa hyvin herkästi saksalaisten sotilaallisuudelle silloin, kun saksalaiset ovat vankileirillä. Jos he taas joutuvat rintamalla vastatusten saksalaisten kanssa, silloin he nauravat itselleen saadakseen voimaa ja rohkeutta naurusta.
— Jokaisella ihmisellä on siis oma tyypillinen naurunsa. Sen huomaa parhaiten silloin, kun hänen naurunsa ei ollenkaan sovi tilanteeseen. Maailmaa lähestyvä tyyppi nauraa luontevan vapaasti ja vilpittömästi, kun sen sijaan maailmaa vierova tyyppi hörähtää itsekseen ja ikään kuin sisäänpäin. Oman luokkansa muodostavat ne ihmiset, jotka kykenevät ja uskaltavat nauraa myös omalle itselleen. Tähän lajiin kuuluvat suuret kirjailijat, filosofit ja taiteilijat. Heidän naurunsa paljastaa paljon — koko maailmansirkuksen ikuisen komiikan. Minusta tuntuu, Mr. Finn, että te kuulutte viimeksi mainittuihin. Jerry säpsähti.
— Kenties, hän vastasi välttelevästi. — Vaikka tänä hetkenä minua ei naurata vähääkään. En tainnutkaan kertoa teille, että minulta varastettiin viime yönä matkalaukku ja kaikki rahat?
Mr. Minwegen hyrähti sydämelliseen nauruun.
— Te olette onnen poika! Minulla ei ole kymmeneen kuukauteen ollut mitään varastettavaa. Mikä te muuten olette ammatiltanne?
— Opettaja, vastasi Jerry häpeillen. — Ja sanomalehtimies. Ja kiropraktikon apulainen…
Sielutieteilijä muuttui nyt vakavaksi, sillä hän oli toivonut salaa, että Jerry olisi ollut muurari tai vaikkapa kirvesmies. Mr. Minwegen ajatteli puhekumppaninsa tulevaisuutta.
— Mr. Finn, onko teillä muitakin ammatteja?
— Valitettavasti ei, Jerry vastasi alakuloisesti.
— Soitatteko mitään instrumenttia?
— En.
— Osaatteko stepata, viheltää, nyrkkeillä tai potkia palloa?
— En…
— Entä laulaa, kävellä käsillä, valmistaa väärää rahaa, puhua vatsasta tai tanssia nuoralla?
— En, en…
Mr. Minwegen ravisteli surullisesti päätänsä.
— Sitten teillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin mennä hiilikaivokseen tai liittyä hoboihin. Jos menette hiilikaivokseen, on aina olemassa kaksi mahdollisuutta: joko joutua työttömäksi tai kuolla kaivosonnettomuudessa. Jos taas liitytte hoboihin, niin tarjolla on kymmeniä mahdollisuuksia.
Mr. Minwegen odotti Jerryn vastausta. Mutta tämä tuijotti poissa olevana saavuttamattomaan kaukaisuuteen.
— Olen kadottanut uskoni kaikkeen, hän vastasi viimein synkästi.
— Eikö mitä! huudahti psykologi. — Te vain olette kriitillinen. Jokainen ihminen uskoo. Epäilijäkin. Miljoonat ihmiset uskovat, että maapallo on pyöreä, koska he ovat joskus sattuneet näkemään pallokartan. Amerikan hobot uskovat ikuiseen vaellukseen, koska maantie on aina pettämätön. Jokainen amerikkalainen uskoo kuolevansa miljonäärinä ja elää sen vuoksi hymyillen, osallistuu yhteisrientoihin ja täyttää kansalaisvelvollisuutensa. Jokaisella on oikeus osallistua johonkin. Tosin suuressa joukossa on paljon sellaisiakin, joilla on oikeus osallistua vain omiin hautajaisiinsa, mutta sekään ei tee tyhjäksi väitet-täni, että me elämme uskon voimalla.
Jerry huokaisi. Hän tarvitsi varmuutta, hivenen varmuutta. Hän oli aina koettanut olla uskollinen unelmilleen, mutta sittenkin ne pettivät hänet. Mr. Minwegen houkutteli häntä maankiertäjäin joukkoon ja puhui käytäntöön sovelletuista unelmista.
— Amerikka on monessa suhteessa edelläkävijämaa, lausahti sielutieteilija. — Missään muualla ei ole niin hyvin järjestäytyneitä maankiertäjiä kuin meillä. Hobot eivät ole koskaan kodittomia, koska he ovat aina matkalla. Tämä ei ole pelkkää teoriaa, Mr. Finn. Minulla on kymmenen kuukauden kokemus.
Aurinko tähtäsi säteillään penkillä istuvia, öinen kaste nousi ohuena höyrynä ilmaan. Hetken kuluttua kuumuus alkoi tukahduttaa. Mr. Minwegen haroi runsasta hiusvainiotaan pitkillä ja sorjilla sielutieteilijänsormilla ja sanoi:
— Nyt on viisainta siirtyä varjoon, Mr. Finn. Mitä te aiotte muuten tehdä tänään?
Jerry kohautti olkapäitään neuvottomana.
— Ei ole aavistustakaan. Olisi ehkä etsittävä jotakin työtä.
— Harlemissa ovat mahdollisuudet kovin pienet. Onko teillä vakituinen asunto — tarkoitan yöpaikka, jossa voi nukkua pit-källään?
— Ei, ei ole… Toistaiseksi…
— Siinä tapauksessa voin auttaa teitä.
— Olette kovin ystävällinen, Mr. Minwegen.
— Vielä mitä! Haluatteko, että kierrän teille savukkeen?
— Kiitos, mielelläni.
— Tämä ei ole kehnointa tupakkaa. Sain sitä eilen Kirjailijalta. Hän polttelee vain tätä. Viitsittekö nyt nuolaista? Kas noin! Tässä on tulta.
— Monet kiitokset! Kuka on kirjailija?
— Muuan ystäväni, joka asustaa Käärmeen kanssa tilapäisesti Saatte tutustua heihin vielä tänään. Lähdetäänkö?