— Kyllä minun puolestani.
— Minä olen muuten Bobo.
— Minä olen Jerry.
— Okay, Jerry. Oletko jo syönyt tänään?
— Kyllä. Poikkesin tänne tullessani Joen kahvilaan.
— Minä en ole saanut vielä mitään suuhuni. Ellei sinulla ole mitään vastaan, poikkean ohimennen Keitaassa?
— Sopii mainiosti.
He poistuivat hitain askelin puistosta ja lähtivät astelemaan Viidettä Avenueta pitkin. 116. kadun kohdalla Bobo lähti johdattamaan toveriaan sokkeloiselle takapihalle, josta kantautui vahva löyhkä.
— Tätä seutua sanotaan Keitaaksi, huomautti Bobo. — Tänne pääsevät vain valkoiset miehet. Talon omistaja vihaa värillisiä.
Keitaassa oli kymmenkunta metrin korkuista peltipyttyä, joihin talon asukkaat kantoivat ruoanjätteitä. Bobo ja Jerry saapuivat liian myöhään, sillä aamun virkut maankiertäjät olivat jo vieneet parhaat palat. Muuan ketterä vanhus oli vielä keräämässä suureen kangaspussiinsa ylijäämäkaloreita.
— Huomenta, Dipsy! huudahti Bobo. — Koska sinä olet saapunut New Yorkiin?
Vanhus keskeytti puuhansa ja vastasi:
— Eilen. Sain ilmaisen autokyydin Bostonista.
— Tämä veli on Jerry, sanoi Bobo aurinkoisesti. — Hän on juuri tullut Euroopasta.
Valkopartainen Dipsy silmäili Jerryä pitkään ja virkkoi:
— Vai Euroopasta. No jopa nyt jotakin. Minä olen syntynyt Euroopassa. Milanossa, nimittäin.
Jerry nyökäytti päätänsä ja silmäili ylimalkaisesti miehen nukkavierua vaatepartta, jonka alkuperäistä väriä oli mahdotonta arvata.
— Olen kuullut, että Euroopassa on nykyään kovin kurjaa, sanoi Dipsy.
— Niin, ehkä… Sodan jälkeen on aina hiukan puutteellista…
— Kertovat, että siellä kuolee vieläkin miljoonia ihmisiä nälkään.
— Mahdollisesti. En ole sattunut kuulemaan…
— Kyllä siellä kuolee. Minä seuraan sanomalehtiä. Olipa hyvä juttu, että pääsit pois sieltä. Vaikka ei meilläkään nyt enää ole oikein hyvät päivät. Ei tahdo pytyistä löytää kunnon aamiaista. Se johtuu, näetkös, siitä, että me avustamme niin paljon muita maita.
Jerry vastasi hymähtäen: -
— Niin vain. Juuri niin. Aivan oikein…
Dipsy veti peltipytystä kellastuneen lehtisellerin, työnsi sen pussiinsa ja jatkoi mietelmiään:
— Eurooppa-parka.
Dipsy katsahti nyt vuorostaan Boboon ja jatkoi:
— Lähden ensi viikolla Chicagoa kohden.
— Luuletko, että siellä on paremmat olot kuin täällä? vastasi Bobo.
— Totta kai. Siellä jos missään on mahdollisuuksia. Dipsy sitoi pussinsa suun ja päästi sitten Bobon pytylle.
— Ehkä taas tavataan, virkkoi vanhus aurinkoisesti ja poistui takapihalta.
Jerry vetäytyi vaistomaisesti syrjään ja koetti puolustautua kärpäsparven hyökkäyksiltä. Kun psykologian professori oli syönyt aamiaisensa, he poistuivat Keitaasta ja lähtivät vaeltamaan Radio Cityä kohden. Aste asteelta kadut muuttuivat siistimmiksi ja liikenne vilkkaammaksi. Etäällä häämöttivät maailman suurimpien pilvenpiirtäjäin huiput. Jerryn korvissa kaikui Harle-min musta nauru. Äkkiä hän alkoi ikävöidä vaimoaan. Kuinkahan Joan mahtoi tulla toimeen? Kuka huolehti nyt hänen aamiai-sestaan ja hoiti hänen selkänsä neljättä nikamaa? Ja kuka suuteli hänen punaista suutaan ja kuunteli hänen huultensa suloista liverrystä? Joan oli sittenkin rakastettava. Hän kykeni elämään päiväkausia ilman ruokaa ja vuosikausia ilman ajatuksia. Jos hän olisi sanonut vain sen, mitä ajatteli, hän olisi ollut miltei aina vaiti.
Bobo esitteli toverilleen Viidennen Avenuen nähtävyyksiä. Mitä lähemmäksi he saapuivat suurta liikekeskusta, sitä korkeammalle kohosivat elinkustannukset. Näyteikkunoiden hintalipuk-keista ohikulkijat saivat lukea, että elämä oli elämisen arvoista. Kansallinen Nauruviikko oli kohottanut hintatason pilvenpiirtäjiin. Ainoa, mikä saattoi laskeutua, oli vahva pöly.
Jerry vaelsi kuin nousuhumalassa. Bobo tarttui silloin tällöin hänen käteensä pelastaen hänet auton tieltä tai eksymästä ihmis-vilinään. Suurkaupungin valtaväylä tykytti levottomana ja kuumeisena. Kaikilla oli kiire paeta kiirettä. Dollari työskenteli väsy-mättömästi, ja sanomalehtimiehet polttivat skandaaleja molemmista päistä.
Viides Avenue — toteutuvien ja särkyvien unelmien liukas tie, kaupan ja mainonnan taivaallinen polku, joka laskeutui mustaan Harlemiin.
Autoja, autoja, autoja.
— Mihin olemme menossa? kysyi Jerry toveriltaan, johon oli tarttunut kiireen tuhkarokko. — Jalkani väsyvät. Ne ovat kohta kuin Greta Garbon silmät: yhtä väsyneet, hellät ja kosteat.
— Poiketaan johonkin elokuvateatteriin lepäämään, ehdotti Bobo.
— Minulla ei ole rahaa.
— Ei minullakaan.
He jatkoivat taivallusta. Bobon valtava tukka hulmusi kuin lyhde, ja hänen housujensa takamuksessa lepattava palkeenkieli antoi Jerrylle merkkejä hilpeän vilkkumajakan tavoin.
— En jaksa tällaista vauhtia, huudahti Jerry tyytymättömästi. Bobo hidasti askeleitaan ja vilkaisi huohottavaan matkatoveriinsa.
— Kohta olemme perillä, hän sanoi rauhallisesti. — Pari kir-punhyppyä enää.
Bobo pysähtyi loistavan elokuvateatterin eteen ja teki kädellään kohteliaan viitteen.
— Ole hyvä.
Ovi avautui automaattisesti, ja toverukset astuivat avaraan odotusaulaan, jonka seinänvierustalla oli pehmeitä leposohvia.
— Levätään täällä hetkinen ja jatketaan sitten matkaa, sanoi Bobo huolettomasti ja heittäytyi sohvalle.
Jerry seurasi esimerkkiä ja sulki tuokioksi silmänsä. Hän pelkäsi luisuvansa jonnekin, mutta kun Bobo kosketti häntä kylkeen ja sanoi iloisesti: — Viitsitkö nuolla tuosta? hänen kasvoilleen levisi hymyä. Hän nuolaisi kielensä kärjellä savukepaperin reunaa ja huudahti aurinkoisesti:
— Mikä aromi!
NELJÄSTOISTA LUKU
jossa Jerry joutuu sivistyneistön pariin ja hänelle annetaan oma vuode.
Muutamia vuosia sitten Hunterin yliopistossa oli kirjallisuuden professorina Walter Erwin Peck, jonka suurena heikkoutena oli kirjoittaa runoja ja avustaa köyhiä kirjailijoita. Hän julkaisi runoelman 'Ozymandias', josta hänelle annettiin palkkioksi kymmenen dollarin seteli ja lempinimi 'Amerikan Shelley'. Walter Erwin Peck pyrki korkeuteen, aineettomaan korkeuteen, mutta vaipuikin huomaamattaan alas. Pullo pullolta. Yliopisto oli tiedonlähde, jossa janoiset oppivat juomaan. Amerikan Shelley kadotti oppituolinsa ja heräsi todellisuuteen Boweryssa. Ne, jotka häntä rakastivat, antoivat hänelle uuden lempinimen 'Boweryn Pommi'.
Aikana, jolloin polvihameet ja polkkatukka valloittivat maailmaa, Maxwell Bodenheim hallitsi kirjallista elämää huohottavilla runoillaan ja paljastavilla romaaneillaan. Hänelle myönnettiin suuri kirjallisuuspalkinto ja lempinimi 'Amerikan Zola'. Hänkin pyrki kartoittamattomaan korkeuteen, mutta vaipui alas. Pullo pullolta. Hän lauloi Greenwich Villagen katuojissa elämän katoamattomuudesta ja kerjäsi laupiailta ihmisiltä ryyppyä käsivarressaan keltainen nauha: 'Olen sokea'. Greenwichin taiteilija-slummista hän siirtyi Boweryn slummiin ja tutustui Boweryn Pommiin. Ne, jotka häntä rakastivat, antoivat hänelle lempinimen 'Kirjailija'.
Mykän elokuvan suuri luonnenäyttelijä John Fitzgerald oli il-meitten mestari, jonka kasvojen vähäisinkin värähdys lausui enemmän kuin pitkä repliikki. Vuonna 1925 hänelle annettiin lempinimi 'Tuhatkasvoinen mies'. Hän pyrki korkeammalle, mutta painuikin tahtomattaan alas. Hänen käheä ja hiukan sihisevä äänensä ei sopinutkaan ääninauhalle. Alkoi luisuminen. Pullo pullolta. Hän palasi Hollywoodista kotikaupunkiinsa New Yorkiin, eksyi Greenwich Villagen taiteili j aslummiin ja siirtyi sieltä eräänä päivänä Boweryyn, jossa tutustui Pommiin ja Kirjailijaan. Ne, jotka häntä rakastivat, antoivat hänelle lempinimen 'Käärme'.