Saksalaissyntyinen Boris Minwegen tuli kohnekymmentäviisi-vuotiaana C:n yliopiston psykologian professoriksi. Hopeanharmaan tukkansa johdosta hän sai lempinimen 'Hopeapää'. Hänen heikkoutensa oli ottaa vertauskuviksi julkisen elämän huomattavia hahmoja: kongressimiehiä, senaattoreita ja elokuvatähliä. Hänen väitteensä "Myös eläimet nauravat, koska ihminen antaa siihen jatkuvasti aihetta" herätti suurta huomiota vuonna 1949, ja hänet julistettiin mustalle listalle. Vuotta myöhemmin hän julkaisi psykologisessa aikakauskirjassa artikkelin, jossa hän polemisoi tunnettuja biologeja vastaan sanoen muun muassa: — Biologien määritelmä 'ihminen ja alemman asteen eläimet' ei ole objektiivinen, koska luokittelun on toimittanut ihminen. — Artikkelin johdosta hänet siirrettiin mustalta listalta poispotkittavien listalle. Kymmenen kuukautta sitten paljastui, että hän oli (törkeästi pettänyt vaimoaan kertomalla olevansa suuripalkkainen muurari. Moraalittoman tekonsa vuoksi hänet erotettiin heti toimestaan kasvattajaksi sopimattomana henkilönä, ja hän alkoi luisua alas askel askelelta. Alkoholilla ei ollut osuutta siihen, että hän joutui harhailemaan Boweryn slummissa, jossa sattumalta tutustui kaksikerroksisen puuröttelön kellarissa asustaviin miehiin, Pommiin, Kirjailijaan ja Käärmeeseen, jotka tarjosivat hänelle tilaisuuden viettää yönsä pitkällään. Ne, jotka häntä rakastivat, antoivat hänelle lempinimen Bobo.
Jack London kirjoitti kerran kuvauksen Lontoon East Endistä. Jos hän olisi asunut kaksi vuotta New Yorkin Boweryssa, hän ei olisi koskaan matkustanut Lontooseen etsimään aiheita.
Bowery — maailman suurin slummi!
Laskevan auringon viimeiset säteet kuvastuivat vielä hiljaa virtaavan Harlem-joen pintaan. Ilma vaihtui äkkiä koleaksi. Vilun-arat vanhukset vetäytyivät kujien varsilta katosten suojiin. Mutta lapset jatkoivat huoletonta telmintäänsä takapihoilla ja joen rannalla. Kansallisen Nauruviikon hiljainen maininki löi hiukan häpeissään Boweryn laitaan. Joesta nousi mädäntyneiden vesikasvien, likaviemäreitten ja mudan haju. Muutamia onkimiehiä istuskeli venelaitureilla houkuttelemassa kissakaloja koukkuihin. Joku luonnolliseen köyhyyteen suistunut nuorimies istui kumoon kaadetulla pakkauslaatikolla ja tähyili virtaavaa vettä. Silloin tällöin hän kumartui muistikirjansa ylle ja koetti saada elämän juoksemaan paperia pitkin. Hän oli paennut todellisuudesta runon pettävään maailmaan.
Poliisien radioauto risteili kapeilla kujilla ja kehotti slummikortteleiden asukkaita kunnioittamaan oikeutta. Sitten se suuntasi kulkunsa River Avenuen aukiolle, jossa Kansallisen Nauruviikon Boweryn Avustuskomitea jakoi ilmaiseksi nakkimakkaroita ja sämpylöitä. Jaloa toimitusta johti iäkäs katolinen pappi, ja häntä avusti neljä nuorta nunnaa. Muuan harteikas nuorimies ei malttanut seisoa jonossa, vaan astui suoraan höyryävän mak-karakattilan ääreen ja huudahti papille:
— Hei, kaveri! Mulla on vähän kiire. Eukkoni on kuolemaisillaan.
Jonosta kuului tyytymättömiä murahduksia.
— Oletko seurakuntamme jäsen? kysyi pappi ja pisti höyryävän makkaran halkileikatun sämpylän väliin.
— En nykyään, mutta kyllä mä joskus olen ollu. Eukko on kai vieläkin.
— Osaatko Isä meidän rukouksen? tiedusteli uskonveli hartaasti.
Mies raapi partaista leukaansa ja vastasi:
— Mä olen unohtanu sen. Mutta eukko osaa sen varmasti.
Pappi ei luovuttanut vieläkään sämpylään käärittyä makkaraa, vaan sanoi isällisesti:
— Jos sanot minun perässäni Isä meidän, niin annan syötävää sinulle ja sairaalle vaimollesikin. Siis: Isä meidän…
Mies loi hölmistyneen katseen pappiin.
— Tarkoittaako se samaa kuin meidän isä?
— Kyllä…
— Mä meinaan minun ja sinun? Meidän molempien isä?
— Juuri niin. Meidän isämme.
Miehen partainen leuka vapisi ilosta. Hän silmäili jonossa seisoskelevia naapureitaan, tyynesti hymyileviä nunnia ja viimein ystävällistä pappia ja huudahti haltioituneena:
— No mutta hitto vieköön! Silloinhan me olemmekin veljeksiä!
Hän sieppasi papin kädestä sämpylän ja lähti iloisesti taivaltamaan joen rantaan, jossa ilta-aurinko sammutti parhaillaan himmeitä ja riutuvia lamppujaan.
Ilta laskeutui Boweryn ylle kuin musta vaate. Kapeilla kujilla hoipertelivat juopuneet pyrkien todellisuudesta kuvittelun ja harhan maailmaan. Jostain kuului lapsen toivoton itku ja vaimon valitus, kun alennustilastaan heräävä perheenisä ryhtyi lisäämään vaikutusvaltaansa.
Kaukana taivaalla loimottivat Radio Cityn ja Broadwayn valot.
Kirjailija sytytti tulen kamiinaan, jota kellarihuoneen äly-yh-teisö nimitti Papiksi, ja totesi, että yhtiön oli kiireesti hankittava hiiliä. Pommi ei virkkanut mitään, mutta Käärme sähähti:
— Parasta muuttaa muualle.
He asuivat talossa, jota ei omistanut kukaan. Sitä ei ollut merkitty edes Boweryn asemakaavaan. Talon omistaja oli ollut tyypillinen pommi, jonka perinnöistä ei koskaan riidellä. Hän kantoi ylpeästi lempinimeä Enkeli, kunnes siirtyi enkelten joukkoon kahdeksan vuotta sitten. Sen jälkeen hänen talonsa joutui toisten pommien haltuun. Asukkaat tulivat ja menivät, taistelivat urhoollisesti lutikoita, torakoita ja rottia vastaan ja jättivät oman persoonallisen leimansa keittiöön ja talon päädyssä olevan käymälän seiniin.
Kellarissa oleva huone oli alkuaan rakennettu jalkinekorjaamoksi, mutta kun se oli ollut liian kylmä ja vetoinen työhuoneeksi, se vaihtui asunnoksi. Käärme löysi sen aivan kuin sattumalta vuosi sitten, ja sen jälkeen se oli antanut suojan entiselle professorille, entiselle kirjailijalle ja entiselle elokuvatäh-delle. Puolisen vuotta sitten äly-yhteisöön liittyi Boris Minwegen, joten asuntoon oli hankittava muutamia tyhjiä pakkilaatikoita entisten lisäksi.
Huone ei muistuttanut niitä sieviä keskiluokan koteja, joista julkaistiin värikuvia aikakauslehdissä. Se oli vain muuan Boweryn koti, jota lämmitettiin hiilikamiinalla. Savupiippu työntyi seinästä ulos ja hiilivarastona oli ovensuuhun raahattu tyhjä pianonkuljetuslaatikko. Asukkailla ei ollut autoa, ei jääkaappia, ei näköradiota, ei sähkösilitysrautaa eikä verotettavia tuloja. Heillä ei liioin ollut vähittäismaksutiliä Viidennen Avenuen liikkeissä eikä kullalla koristeltuja tekohampaita. He eivät lisänneet kansallistuloa eivätkä vähentäneet työttömyyttä. Kansalaisluottamuksen lisäksi he omistivat yhteisesti pitkän pöydän, hiukan vuodevaatteita ja paistinpannun, yksityisesti omat mielipiteensä, harrastuksensa ja unelmansa.
Asumuksessa oli tunnelmaa. Käärme istui omassa nurkassaan ja parsi sukkiaan, Pommi lehteili roskalaatikosta löytämäänsä aikakauskirjaa, ja Kirjailija puhalsi tulta kivihiiliin. Kamiinasta lehahti antrasiitin pistävä katku ja ohut nokipilvi. Kolme todellisuudesta paennutta ihmissielua näytti kätkeytyvän minuutensa kuoreen. Viimein Pommi katkaisi hiljaisuuden. Hän oli löytänyt aikakauslehdestä sopivan puheenaiheen ja avasi sanoille väylän:
— Tässä on mielenkiintoinen tilasto, hyvät veljet. Amerikassa valittiin viime vuonna yli seitsemäntoistatuhatta kauneuskunin-gatarta. Kuka vielä rohkenee väittää, ettei meidän suonissamme virtaisi sinistä verta?
Kirjailija hymähti yliolkaisesti, mutta Käärme sähähti:
— Se osoittaa, että maailmaa hallitsevat naiset. Vai mitä Kirjailija arvelee?
Kirjailija siirtyi kamiinan äärestä narisevaan korituoliin, pyyhki silmistään kitkerää savua ja vastasi hillityllä äänellä: