— En näe siinä mitään pahaa. Sehän vain osoittaa ihmisten kauneudenkaipuuta. Ensimmäinen vaimoni oli myös kauneus-kuningatar…
— Ja sen sinä olet salannut meiltä, huomautti Pommi.
Käärme ilmaisi ajatuksensa mimiikallaan ja jatkoi käsityötään. Eteisestä kuului samassa liikehtimistä, ja miesten katseet suuntautuivat oveen. Bobo saapui Jerryn seurassa ja toimitti asianmukaisen esittelyn.
— Jerry on äskettäin saapunut Euroopasta, huomautti psykologi ja heitti pöydälle paperipussin, joka sisälsi äly-yhtiön pyhän ehtoollisen.
Kirjailija ja Pommi ryhtyivät kiireesti tutkimaan pussin sisältöä, mutta Käärme ei liikahtanut paikaltaan. Hän loi Jerryyn epäluuloisia katseita ja kysyi hiukan ivallisesti:
— Oletko sinäkin niitä stipendiaatteja, jotka saapuvat tänne katselemaan pilvenpiirtäjiä ja ihailemaan yliopistojen juhlasaleja?
— Jerry on tullut tänne siirtolaisena, vastasi Bobo.
— Ja suoraan Boweryyn? naurahti Käärme.
— En aivan suoraan, virkahti Jerry.
— Puhut kohtalaisen hyvää englantia. Missä olet oppinut?
— Koulussa. Ja Englannissa.
— Oletko englantilainen?
— En, vaan suomalainen…
— Perhana! Minä tunsin Hollywoodissa erään suomalaisen. Marion Nixonin.
— Ja minä tutustuin kerran erääseen suomalaiseen kirjailijaan, sanoi Kirjailija. — Tapasin hänet Uudessa Englannissa. Kapakassa tietenkin. Hänen nimensä oli Konrad Lehtimäki. Mutta kun hän ei osannut tämän maan kieltä, niin meidän täytyi vain juoda.
— Minkä vuoksi juoda? kysyi Bobo.
— Se oli ainoa keino päästä samalle asteelle. Muutamilla miehillä on tapana valittaa kurjaa perhe-elämäänsä, mutta toiset juovat muutoinkin. Ihminen pyrkii aina korkeampaan olotilaan, ja jos alkoholi kykenee tarjoamaan portaat taivaaseen, niin miksi emme käyttäisi niitä?
Kirjailija loi Boboon kysyvän katseen ja kuiskasi:
— Saitko mitään? Bobo ravisti päätänsä.
— Oli huono onni. Kun panin sokean-nauhasi käsivarteeni, niin ihmiset vain hymyilivät. Tällä viikolla avunpyytäjät nauretaan kaduilta.
Bobo kaivoi taskustaan keltaisen nauhan ja ojensi sen Kirjailijalle. Tämä muuttui vaiteliaaksi, istahti pöydän ääreen ja alkoi hitaasti mutustella Bobon tuomaa leipää ja savustettua silliä, jotka psykologi oli saanut eräältä kauppiaalta pitkän esitelmän jälkeen ja antamalla pantiksi täytekynänsä. Hiukan alakuloisin ilmein istuutuivat toisetkin pöydän ääreen. Käärme loi edelleenkin hiukan karsaita katseita uuteen asukkiin ja kysyi:
— Mitä aiot ryhtyä tekemään uudessa kotimaassasi?
— En tiedä vielä, vastasi Jerry nöyrästi. — Olisi saatava jotakin työtä.
— Jerry on ammatiltaan opettaja, huomautti Bobo väliin.
— Valitan! huudahti Pommi.
Kirjailija tarkkaili Jerryn kasvoja ja hänen kohtalaisen siistiä asuaan ja sanoi:
— Maassamme on ankara puute opettajista. Tänä hetkenä tarvittaisiin sataviisikymmentätuhatta uutta opettajaa. Minä uskon, että sinulla 011 mahdollisuuksia.
Käärme ilmaisi ajatuksensa sekä ilmeillä että sanoilla:
— Erittäin suuria mahdollisuuksia.
Jerry vavahti, ja hänen kasvoilleen levisi kireä ilme.
— Älä pelästy Käärmeen sanoja, virkkoi Bobo huolettomasti ja löi Jerryä olalle. — Ei hän olisikaan käärme, ellei hänen kielensä olisi niin myrkyllinen. Tällä kertaa hän on kärtyinen sen vuoksi, että pöydässä on savustettua silliä, jota hän inhoaa. Hänen makuaistinsa reagointi ilmenee voimakkaana tunneilmaisuna.
Aistianalogisesti katsottuna hänen vastenmielisyytensä silliä kohtaan synnyttää kuvottavan tunteen…
— Illan luento alkoi jälleen! keskeytti Käärme. — Hiukan estetiikkaa, hiukan runoutta ja hiukan psykologiaa, niin kurjuus muuttuu ihanuudeksi ja helvetti taivaaksi.
— Olet oikeassa, John, sanoi Bobo. — Kyttyräselkäisellä on ruumiissaan vain kyttyröitä. Mutta onneksi kaikki ihmiset eivät ole kyttyräselkäisiä. Sinun vihasi ja katkeruutesi johtuu alemmuudentunnosta. Vihaat äänielokuvaa, joka vei sinulta leivän, ja nyt sinä vihaat leipää, jonka joku toinen on tuonut pöytään. Sinä näet ympärilläsi vain kurjuutta, ja kuitenkin sinulla on kova halu paeta sitä. Ajatuksesi muodostavat hyökkäys- ja puolustusmekanismeja, ja kuitenkin sinä voisit pelastaa itsesi pakenemalla.
— Minne?
— Mielikuvamaailmaan. Jokainen alemmuudentuntoa poteva ihminen luo itselleen uuden maailman, jossa kurjuus on ihanuutta ja helvetti taivasta.
— Olet oikeassa, Bobo, sanoi Kirjailija. — Olen aina ollut sitä mieltä, että kaunis harha on parempi kuin julma todellisuus. Hnelmoitsijat ovat aina tasa-arvoisia.
Käärme naurahti värisyttävän kolkosti:
— Tasa-arvoisuutta on vain hautuumaalla, kuolleitten kotimaassa eli luutarhassa, niin kuin runoilijat sanovat. Minä olen elänyt viisikymmentäkuusi vuotta enkä ole vielä koskaan nähnyt tasa-arvoisuutta elävien joukossa. Roskaa koko ajatus!
Entinen elokuvatähti ilmaisi tunteensa varmuuden vuoksi vielä ilmeilläänkin. Sitten hän tähtäsi Jerryyn kiinnitarttuvan katseen, mutta uusi tulokas oli vaiti. Psykologi jatkoi erittely- j.a jaoittelu-prosessiaan:
— Kuulehan, John. Me tiedämme, että sinä olet katkera kaikelle ja kaikille, koska äänielokuva lopetti sinulta niin kuin John Gilbertiltäkin hyvän toimeentulon. Sinun täytyykin olla katkera, koska kuulut tyyppiopin mukaan katkerasti asennoituvaan tyyppiin. Opettajani Jung sanoisi heti, että sinä olet intro-vertoitunut tyyppi, joka ei koskaan mukaudu oleviin oloihin, vaan varustautuu aina hyökkäämään ulkomaailmaa vastaan. Jos minä sanon, että tällä viikolla on kaikkien amerikkalaisten hy-myiltävä, niin sinä otat heti vastustavan kannan ja ryhdyt puhumaan halveksivasti yleisestä mielipiteestä ja laumahengestä. Jos Bing Crosby sattuisi huomenna kuolemaan ja Amerikassa julistettaisiin maansuru, niin sinä olisit varmasti ensimmäinen ihminen, joka naurahtaisi iloisesti: — Taas lopetti naukumisensa yksi Hollywoodin kollikissa!
Pommi ja Kirjailija hyrähtivät nauruun, mutta Käärme puri hampaansa yhteen. Hänen silmiensä tienoilla kutistui iho tuhansiin pikku ryppyihin, ja hän koetti tehdä vastahyökkäyksen:
— En ole lukenut päivääkään psykologiaa. Pelkään kirjoja, koska tuhannet ihmiset ovat lukeneet itsensä tyhmiksi. Ainoa kirja, jota mielelläni katselisin, on pankkikirja, mutta sellaista teosta en ole omistanut yhteentoista vuoteen. Vaikka en tunnekaan kirjojen viisautta, uskallan kuitenkin väittää, että Kansallinen Nauruviikko on maamme kauppakamarien ja liikelaitosten ovela mainostemppu, jolla kynitään rahat köyhiltä ja kevennetään rikkaitten pankkitilejä. Minulla ei ole mitään syytä nauraa. Jos taas joku laulajapoika siirtyy nurmikon alle, niin ei maksa vaivaa vuodattaa kyyneliä, sillä hetken kuluttua tanssii hautakummulla pari miljoonaa samanlaista laulajapoikaa. On aivan turhaa, että koetat tupata minut jonkin tyyppiputken sisään. Olen vain tavallinen, työtön näyttelijä, joka koettaa kiertää elämänsä vaikeudet korkkiruuvilla ja tarttuu pulloon kuin mato haaskan luuhun. Te kaikki kolme — tätä uutta toveriamme en vielä tunne — olette sokeita, umpisokeita. Te ette näe omaa alennustilaanne, vaan elätte mielikuvituksen kuutamossa. Te olette narreja, Boweryn suurimpia narreja! Teillä ei ole hiventäkään itsekunnioitusta!
— Riittää, John! huudahti Pommi. — Meillä ei ole mitään halua riidellä sinun kanssasi. Sinä näet kaikkialla vain vihollisia, vihattavia ja kurjia vihollisia. Sinun pitäisi tietää, että viholli-siakin on rakastettava, koska he kertovat heikkoutesi — rehelli-semmin kuin ystävät.
Pommi nousi pöydästä ja loi Kirjailijaan merkitsevän katseen.
— Lähden Maxwellin kanssa Radio Cityyn, hän sanoi tyynesti. — Edessä on pitkä yö, eikä meillä ole minkäänlaista nuottiavainta.