Kirjailija Maxwell Bodenheim veti taskustaan sokeannauhan, ja Pommi sitoi sen runoilijan käsivarteen. Sitten Kirjailija pani silmiensä verhoksi tummat sokeanlasit, otti käteensä valkoiseksi maalatun sokeansauvan ja lähti Pommin tukemana ulos. Kun ovi oli sulkeutunut, Käärme äänsi katkerasti:
— Bobo, olisiko minun nytkin hymyiltävä? Kirjailija ja entinen kirjallisuuden professori lähtevät Radio Cityyn kerjäämään. Jumalauta!
— Älä pane jumalasi päähän lautaa, vastasi Bobo rauhallisesti. — Psykologisesti katsoen tässä ei ole mitään erikoista. Kirjailija ja Pommi seuraavat vain tiettyä viettiään. He eivät ajattele niinkään paljon juopumuksen tarkoitusta ja seurauksia kuin sitä mielihyvän hetkellistä elämystä, jonka alkoholi nauttijalleen tarjoaa.
— Hieno selitys viinanhimolle! huudahti Käärme. — Sanon teille, pojat, että mieluummin varastan kuin kerjään.
— Jonakin päivänä joudut kiikkiin, vastasi Bobo. — Sinua varjostetaan jo.
Käärme ei vastannut mitään. Hän puki verkkaisesti takin ylleen, painoi hattukulun päähänsä ja alkoi tehdä lähtöä.
— Menen tapaamaan erästä tuttavaani, hän sanoi ylimalkaisesti. — Hän vapautui viime viikolla Sing Singistä…
Jerry jäi Bobon kanssa kahden kesken. Hän loi kaavamaisen yleissilmäyksen huoneeseen ja tunsi puistatusta.
— John Fitzgerald on hyvin hieno tyyppi, virkkoi Bobo hetken kuluttua. — Ensi näkemältä hän vaikuttaa riitaiselta kverulan-tilta, mutta pohjimmaltaan hän on hyvä ihminen. Sisäinen epävarmuus tekee hänet aggressiiviseksi.
— Eikö hänellä ole mahdollisuuksia saada mitään työtä? kysyi Jerry.
— Kenties, mutta hän ei halua muuta kuin oman alansa työtä. Hänen mielestään lyhyt rooli on parempi kuin pitkä leipä. Hän ei käsitä, että aivotyön ja lihastyön päämäärä on aivan sama: mukautuminen ulkomaailmaan. Mutta ei hän ole ainoa tämän tyypin edustaja. Greenwich Villagen taiteilijaslummissa on tuhansia taiteilijoita, jotka elävät samanlaisessa ristiriitaisuudessa. Yksi toisensa jälkeen he siirtyvät sitten Boweryyn, jossa heistä tulee pommeja ja hoboja. Ihmisen luisuminen tapahtuu asteittain.
Jerry katsahti vaivihkaa toverinsa kasvoja. Luisuminen tapahtui totisesti asteittain. Professori Mimvegen ei huomannut, että hänkin oli jo luisunut. Alaspäin oli sittenkin vain yksi askel — pitkä, loiva askel. Jerry ikävöi takaisin Brooklyniin. Hän teki hiljaisen päätöksen: — Ellen onnistu huomenna saamaan työtä, palaan takaisin vaimoni luokse…
Eteisestä kuului askelten ääniä, ovi aukeni hitaasti, ja sisään ilmestyi keski-ikäinen herrasmies, jolla oli kolmionmuotoiset kasvot ja hoikat pianistin kädet. Hän pyysi anteeksi tungettele-vuuttaan ja jatkoi luistavasti:
— Tehän olette tämän talon vakituisia asukkaita, vai mitä, herrat? Nimeni on Harris Klein. Te varmaankin tunnette minut? Kaikki Boweryn asukkaat tuntevat minut. Tiedätte myös, mistä on kysymys, vai mitä, herrat?
— Valitettavasti emme tiedä, vastasi Bobo. — Jos tarkoituksenne on saada meiltä yösija, niin erehdytte…
— Ei sinne päinkään, hyvä herra. Minulla on oma asunto. Mutta minä tarvitsen teidän apuanne, ääntänne toisin sanoen.
— Te puhutte virheetöntä kieltä, vastasi Bobo, mutta sittenkään en käsitä, mitä tarkoitatte.
Mies astui lähemmäksi talon asukkeja, ja hänen kasvonsa loistivat avomielisyyttä ja suurta optimismia.
— Suokaa anteeksi, herrat! Olin tosiaan siinä uskossa, että te tunnette minut. Tehän tiedätte, että henkilöt valitaan yhteiskunnallisiin virkoihin yleisillä vaaleilla. Se on kansanvaltaa, eikö olekin herrat? Jos olette kuunnelleet radiota — anteeksi, teillä ei näköjään olekaan radiota! — tai lukeneet sanomalehtiä tai sil-mäilleet suuria mainosjulisteita, olette varmasti huomanneet nimeni. Olen ehdokkaana, nähkääs. Maineeni on tahraton, ja lupaan tehdä parhaani yhteiskunnan hyväksi. Voitte siis ilman muuta antaa minulle äänenne.
— Pyrittekö te kongressiin vai senaattiin? tiedusteli Bobo.
— En vielä tässä vaiheessa, hyvä herra. Mutta ehkä myöhemmin.
— Mihin virkaan te sitten pyritte?
— Ooh, hyvä herra, ettekö te tosiaan tiedä, mistä on kysymys? Boweryn kolmannessa piirissä on kansakoulun talonmiehen paikka avoinna, ja vaali toimitetaan ylihuomenna. Olen demo-kraattipuolueen edustaja, ja maineeni on tosiaan tahraton, kuten jo äsken sanoin. Jos äänestätte minua, lupaan pitää koulun ympäristön puhtaana enkä anna oppilaiden tupakoida koulun käytävissä. Vastaehdokkaana on republikaanien Herbert C. Bromley. En puhu mielelläni pahaa vastustajistani, mutta sen verran rohkenen kuitenkin sanoa, että Mr. Bromley on huonossa maineessa, vaikka onkin yliopiston entinen professori.
— Professori Bromley, toisti Bobo hitaasti. — Muistan kuulleeni hänen nimensä aikaisemminkin.
— Totta kai te olette sen kuullut. Hänethän erotettiin valtion ilmatieteellisestä laitoksesta puoli vuotta sitten. Hän otti lahjuksia, suuria lahjuksia. Ja nyt hän pyrkii julkiseen toimeen.
— Kuinka säätieteilijä voi ottaa lahjuksia? kysyi Jerry vuorostaan.
Mr. Klein levitti kätensä ja huudahti:
— Kaikissa viroissa voi ottaa lahjuksia. Sehän on aivan yleistä. Mutta professori Bromley meni liian pitkälle. Viime toukokuussa hän ilmoitti kahtena päivänä peräkkäin, että on tulossa ankarat rankkasateet, oikea vedenpaisumus, ja että sateista säätä kestää yhtäjaksoisesti kolme viikkoa. Mutta kuinka kävi? Päinvastoin! New York sai neljä viikkoa kestävän hellekauden, ja kuivuus oli niin ankara, että New Yorkissa ryhdyttiin säännöstelemään veden käyttöä. Ei ollut ihme, että professori Bromley erotettiin virastaan ja tuomittiin sakkoihin.
Bobo ravisteli päätänsä.
— Mr. Klein. En käsitä vieläkään, mitä tekemistä New Yorkin hellekaudella on professori Bromleyn lahjusten kanssa?
Mr. Klein naurahti myötätuntoisesti ja vastasi:
— Seikka on seuraava, hyvät herrat. Sateenvarjo- ja kumijal-kinetehtaiden varastot olivat pullollaan valmiita tuotteita. Viimein ne kääntyivät professori Bromleyn puoleen ja pyysivät häntä ennustamaan pitkää sadekautta. Vaikka professori Bromley tiesi varsin hyvin, että edessä oli pitkäaikainen pouta, hän ennusti sadetta. Liikemiehet käyttivät hyväkseen hänen ennustustaan, ja puolessa päivässä New Yorkissa myytiin kaikki sateensuojat, sadetakit ja kumijalkineet loppuun. Ihmisiä siis petettiin, ja tästä petoksesta tehtaat ja liikkeet maksoivat professori Bromleylle kymmenentuhatta dollaria. Ajatelkaa, hyvät herrat, kymmenentuhatta dollaria puhdasta rahaa! Ja nyt tämä moraaliton tiedemies pyrkii Boweryn kolmannen piirin kansakouluun talonmieheksi. Mutta hän ei pääse! Ei missään tapauksessa. Jos nimittäin kaikki Boweryn asukkaat antavat vaaleissa minulle äänensä.
Mr. Klein piti lyhyen hengähdystauon ja teki sitten yhteenvedon:
— Hyvät herrat! Älkää lyökö laimin äänioikeuttanne. Taistelkaa kansanvallan puolesta ja antakaa äänenne minulle. Ja kertokaa samalla kaikille tuttavillenne ja ystävillenne, että Harris Klein on ainoa sopiva mies kolmannen piirin kansakoulun talonmieheksi. Ja tässä, hyvät herrat! Tässä on pari pientä lentolehtistä, joissa selostetaan pätevyyttäni. Olen kustantanut ne itse. Lukekaa ja tutkikaa, niin te havaitsette heti, että demokraatti-puolueella on kaikki mahdollisuudet voittaa. Kiitoksia, hyvät herrat! Jos haluatte tehdä joitakin kysymyksiä, olen valmis vastaamaan.
Bobo ravisti kieltävästi päätänsä.
— Meillä ei ole mitään kysyttävää, Mr. Klein. Tai odottakaa-han. Mikä te olette ammatiltanne?
— Ennen vai nykyisin?
— Sekä että.
— Olen entinen kauppamatkustaja» mutta nykyisin olen naimisissa.
— Hyvä on, herra Klein. Toivotamme teille onnea ja menestystä.