Marraskuun alussa alkoivat näköalat kirkastua. Kansallinen vaalitoiminta sai kaikki yhteiskuntaluokat hereille. Kohojen kuningas oli saanut jokin viikko sitten taivaallisen kutsun, ja hänen tilalleen oli saatava kiireesti uusi. Chicagosta saapui tieto, että maankiertäjäin kuningas valitaan tulevan joulukuun puolivälissä jostakin Chicagon slummista. Detroit, Boston, New York, Baltimoore, Minneapolis ja Kansas City esittivät ankaran vastalauseen, koska niillä oli omat ehdokkaansa. Sen vuoksi jokaisesta keskuspaikasta kutsuttiin edustajat Chicagoon. Boweryn hobojen edustajaksi valittiin entinen psykologian professori Boris Minwegen, joka valtuutettiin myös edustajaksi kruunajaisiin. Bobo ryhtyi heti matkavalmisteluihin: hän kävi antikvariaatista kerjäämässä matkalukemista.
— Minkä vuoksi lähdet matkalle näin paljon aikaisemmin? tiedusteli Jerry. — Kruunajaisiinhan on vielä puolitoista kuukautta.
— Ne ovat Chicagossa.
— Eihän sinne ole jkuin vuorokauden junamatka. Bobo hymyili sydämellisesti.
— Meikäläinen ei voi matkustaa junalla. Taloudellisista syistä, näetkös. Sitä paitsi hobojen ammattijärjestö ei hyväksyisi sellaista matkustustapaa. Paitsi silloin, kun pystyy matkustamaan pommilla.
Jerryn aivoissa välähti oivallinen ajatus. Hän tarjoutui Bobon matkatoveriksi. Hän halusi päästä keskilänteen, preerialle, jossa kesällä aaltoilivat maissivainiot ja talvella vyöryivät lumimassat, jossa farmarit valittivat vuoroin poutaa, vuoroin Mississipin tulvia — preerialle, jossa ihmiset elivät maan antimista ja valtion tukipalkkioista. Chicagosta oli enää kuutisensataa mailia Mississipin rannalle.
Pommi koetti estellä Jerryä kuvaillen matkan hirvittävää pituutta ja vaivalloisuutta.
— Käväisin kerran Detroitissa, ja matka kesti puolitoista vuotta, sanoi entinen kirjallisuuden professori. — Kerran olin nääntyä janoon: en saanut kolmeen päivään ryyppyäkään. Näin kangastuksia ja nälkää. Kim pääsin takaisin Boweryyn, päätin pyhästi, etten koskaan lähde New Yorkin ulkopuolelle.
— Jerryn on nähtävä maailmaa, huomautti Bobo. — Jos lähdemme nyt matkaan, olemme joulukuun alkupäivinä Chicagossa.
Ja niin tapahtui, että maailmankansalainen Jerry Finn liittyi professori Boris Minwegenin matkatoveriksi. Hänestä tuli maantien koululainen, jolla oli vain keuhkot matkaeväänä. Hän astui toiveikkaasti maailman suurimpaan kouluun, jonka avarassa luokkahuoneessa oli yli kuusisataatuhatta opetuslasta, ikuista vaeltajaa, joita opasti levottomuus ja rohkaisi sammumaton vaellusvietti.
Pommi ei jäänyt yksin, sillä Jerryn ja Bobon lähdettyä matkalle pommien asuntolaan ilmestyi heti kaksi uutta asukkia. Toinen oli italialainen viulisti, joka soitti nykyään huuliharppua, toinen taas oli synnynnäinen pommi, sillä hän ei ollut koskaan tehnyt mitään. He olivat joka tapauksessa luku- ja kirjoitustaitoisia ja lupautuivat palvelemaan Pommia, joka oli nyt itseoikeutettu tuvanvanhin. Ensimmäisen päivän iltana uudet asukkaat toivat yhteisasuntolaan viidenkymmenen paunan laatikon kivihiiltä, kuusi kannua olutta ja vähittäismaksulla ostetun näkö-radion. Tapaus oli niin poikkeuksellinen, eitä Pommi puhkesi tavanomaiseen humalaisenitkuun. Tulevaisuus näytti nyt paljon valoisammalta. Oli sittenkin onni, että Kirjailija, Bobo ja Jerry muuttivat muualle. Oppineista herroista ei ollut mihinkään: he olivat liian sivistyneitä kerjäämään ja liian rehellisiä varastamaan.
Jos maankiertäjällä on terveet peukalot, hän voi säästää jalkojaan. Amerikan halvin matkustustapa on peukalokyyti. Sen vuoksi kaikki ne, joiden peukalo ei ole keskellä kämmentä, turvautuvat tähän joustavaan matkailumuotoon. Se auttoi myös Jerryä ja Boboa niin paljon, että he pääsivät kolmessa päivässä New Yorkin valtiosta Pennsylvaniaan. Sitten heidät tipautettiin tien poskeen, ja heille toivotettiin onnellista jatkoa.
Marraskuun kelmeähkö aurinko sulatteli pakkashuurua puista ja pensaista. Maissivainioiden kellertävä sänki hehkui kuin messinki. Tien varrella raakuivat korpit, lintumaailman musiikkiarvostelijat, ja korjasivat yön runsasta satoa: yliajettuja piikkisikoja ja jäniksiä.
Matkamiehet havaitsivat, että heidät oli jätetty syrjätielle, sillä he eivät nähneet yhtään mainostaulua. He olivat lähteneet ennen auringon nousua matkalle pikku kauppalasta, jossa olivat viettäneet yönsä jossakin autovajassa, ja auringon suunnasta päätellen kello oli nyt kymmenen paikkeilla. Puolisen tuntia taival-lettuaan he tulivat valtatielle, jota reunustivat jättimäiset mainostaulut: olutta, partavaahdoketta, bensiiniä, puuteria ja sy-tytystulppia. Tuntui turvalliselta kulkea mainoskujanteessa, joka johti kylän keskustaan. Erään liiketaloksi tarkoitetun rakennuksen päädyssä oli suuri juliste: 'Haluatteko ansaita rahaa helposti?'.
Bobo ja Jerry halusivat, sillä he ikävöivät aamiaista ja muistelivat kaiholla Keitaan runsaita peltipönttöjä. Reippain ja toiveikkain mielin he työntyivät pieneen toimistohuoneeseen, jonka seinät oli koristettu vaalimainoksilla. Tilapäisen konttoripöydän takana istui kaksi keski-ikäistä miestä tuprutellen sikariaan. He vastasivat hiukan kuivahkosti maankiertäjäin tervehdykseen, jossa oli hiven arkuutta ja hämmästystä.
— Miten voimme palvella teitä? tiedusteli toinen sikarimies ja nosti jalkansa pöydälle.
— Olisimme valmiit ansaitsemaan rahaa, vastasi Bobo. Mies tarttui kynään ja paperiin ja alkoi kysellä:
— Nimi?
— Boris Mimvegen.
— Ammatti?
— Yliopiston professori.
Kuulustelija heitti kynän pöydälle ja katsahti toveriinsa. Tämä nyökkäsi hyväksyvästi. Kuulustelija teki nyt Jerrylle samat kysymykset, ja saatuaan vastaukset hän nousi, pureskeli hetkisen sikariaan ja kysyi yllättäen:
— Oletteko te molemmat puolueemme jäseniä?
— Totta kai, vastasi Bobo joustavasti.
— Hyvä on. Voitteko ryhtyä toimeen heti?
— Minkälaiseen toimeen? tiedusteli Bobo.
— Hyvin yksinkertaiseen, mutta kauaskantoiseen. Sikarimies otti seinustalta kaksiosaisen mainosjulisteen, pujotti sen näppärästi Boboii hartioille ja virkahti tyytyväisenä:
— Kas noin!
Saman tien hän valjasti myös Jerryn, joten tämänkin etu- ja selkäpuolta suojasi nyt puolisääreen ulottuva pahvikilpi, johon oli jalanmittaism kirjaimin tekstattu lause 'Otto Roth seriffiksi!'
Maankiertäjät eivät ehtineet edes hämmästellä, kun sikarimies jo alkoi saatella heitä ovelle ja antoi samalla toimintaohjeita:
— Kello on nyt yksitoista. Jos te lähdette heti matkaan, olette yhden tienoissa New Parisissa. Siellä te kiertelette pääkaduilla pari tuntia ja palaatte sitten takaisin, joten aikaa kertyy yhteensä kuusi tuntia. Maksamme dollarin tunnilta, mutta jos haluatte lah-. joittaa palkkionne puolueen vaalirahastoon, annamme teille vastalahjaksi pienen rintamerkin.
— Hyvät herrat, vastasi Bobo kohteliaasti. — Olemme täydellisesti yhtä mieltä kanssanne: tehtävämme on yksinkertainen, mutta samalla kauaskantoinen. Tiedemiehinä meidän täytyy kuitenkin ottaa huomioon tehtävän psykologinen puoli. Kysymyshän on nyt tietystä refleksiliikkeestä. Jo entinen opettajani, professori John B. Watson, behaviorismin luoja, hylkäsi kaikki vanhat tutkimustavat, sillä emmehän me voi millään osoittaa objektiivisesti tietoisuuden olemassaoloa eikä tietoisuus siis liioin voi olla psykologian tutkimuskohde. Toiseksi introspektio on tutkimusmenetelmänä aivan turha ja arvoton, koska se on aina täysin subjektiivinen. Me haluamme ottaa tutkimuskohteeksemme objektiivisesti havaittavat, elolliset ilmiöt, ihmiset, heidän ulkonaiset käyttäytymisensä, eleensä, tietoiset ja tahattomat refleksit ja ilmaisut.