MIKA WALTARI
SINUHE EGYPTILÄINEN
ENSIMMÄINEN OSA
ENSIMMÄINEN KIRJA
Kaislavene
1
Minä, Sinuhe; Senmutin ja hänen vaimonsa Kipan poika, kirjoitan tämän. En ylistääkseni Kemin maan jumalia, sillä jumaliin olen kyllästynyt. En ylistääkseni faraoita, sillä heidän tekoihinsa olen kyllästynyt. Vaan itseni tähden minä tämän kirjoitan. En mairi te liakseni jumalia, en mairi te liakseni kuninkaita, en pelosta enkä tulevaisuuden toivosta. Sillä elämäni aikana olen niin paljon kokenut ja menettänyt, ettei turha pelko minua vaivaa, ja kuolemattomuuden toivoon olen kyllästynyt, niinkuin olen kyllästynyt jumaliin ja kuninkaihin. Vaan itseni tähden minä tämän kirjoitan ja siinä luulen eroavani kaikista kirjoittajista niin menneisyydessä kuin tulevaisuudessa.
Sillä mitä kaikkina aikoina on kirjoitettu, se on kirjoitettu joko jumalien tähden tai ihmisten tähden. Tahdon näet myös faraot lukea ihmisiksi, sillä meidän kaltaisiamme he ovat, vihassa ja pelossa, himossa ja pettymyksessä. Eikä heillä ole mitään eroa meidän kanssamme, vaikka heidät tuhannesti kirjoitettaisiin jumalien joukkoon. Vaikka tuhannen tuhatta kertaa heidät kirjoitettaisiin jumalien joukkoon, he ovat ihmisiä, muiden ihmisten kaltaisia. Heillä on valta tyydyttää vihansa ja paeta pelkoaan, mutta himosta ja pettymyksestä ei valta heitä säästä. Mutta mikä on kirjoitettu, se on kirjoitettu kuninkaiden käskystä tai jumalien mairittelemiseksi tai ihmisten pettämiseksi uskomaan sellaista, mitä ei ole tapahtunut. Tai että kaikki on tapahtunut toisin, kuin todella on tapahtunut. Tai että yhden tai toisen osuus siinä, mikä on tapahtunut, on suurempi tai pienempi kuin on totta. Tätä tarkoitan sanoessani, että hamasta muinaisuudesta tähän päivään asti kaikki, mitä on kirjoitettu, on kirjoitettu jumalien tähden tai ihmisten tähden.
Kaikki palaa ennalleen eikä mitään uutta ole auringon alla eikä ihminen muutu, vaikka hänen vaatteensa muuttuvat ja myös hänen kielensä sanat muuttuvat. Siksi uskon, ettei tulevinakaan aikoina kirjoittaminen muutu siitä, mitä tähän asti on kirjoitettu, koska ihminen itse ei muutu. Valheen ympärillä parveilevat näet ihmiset kuin kärpäset hunajakakun kimpussa ja sadunkertojan sanat tuoksuvat suitsutukselta hänen istuessaan karjanlannassa kadunkulmassa, mutta totuutta ihmiset pakenevat.
Minä, Sinuhe, Senmutin poika, olen kuitenkin vanhuuteni ja pettymykseni päivinä kyllästynyt valheeseen. Siksi kirjoitan vain itseni tähden ja kirjoitan vain sen, minkä itse olen omin silmin nähnyt tai kuulamani perusteella tiedän todeksi. Siinä eroan kaikista, jotka ovat ennen minua eläneet, ja kaikista, jotka minun jälkeeni tulevat elämään. Sillä mies, joka kirjoittaa sanoja paperiin, ja vielä enemmän mies, joka antaa hakata nimensä ja tekonsa kiveen, elää toivossa, että hänen sanansa luetaan ja että jälkeentulevaiset lukevat hänen sanansa ja ylistävät hänen tekojaan ja viisauttaan. Mutta minun sanoissani ei ole paljon ylistämistä eikä tekojani maksa kiittää ja viisauteni on karvas sydämessäni eikä miellytä ketään. Minun sanojani eivät lapset kirjoita savitauluihin kirjoitustaitoa harjoitellessaan. Minun sanojani eivät ihmiset toista viisastellakseen minun viisaudellani. Vaan kirjoittaessani tämän luovun toivosta, että minua koskaan luettaisiin tai ymmärrettäisiin.
Sillä ihminen pahuudessaan on julmempi ja paatuneempi kuin virran krokotiili. Hänen sydämensä on kovempi kiveä. Hänen turhuutensa on tomua köykäisempi. Upota hänet virtaan, niin hän vaatteittensa kuivuttua on sama kuin ennen. Upota hänet suruun ja pettymykseen, ja jos hän nousee, hän nousee samana kuin ennen. Paljon muutoksia olen minä, Sinuhe, nähnyt elämäni päivinä, mutta kaikki on jälleen samalla tavoin kuin ennen eikä ihminen ole muuttunut. Myös on niitä, jotka sanovat, ettei sellaista, mikä on tapahtunut, ole milloinkaan ennen tapahtunut, mutta tämä on turhaa puhetta.
Minä, Sinuhe, näin pojan kolhivan isänsä hengiltä kadun kulmassa. Näin köyhien nousevan rikkaita vastaan ja jumalien jumalia vastaan. Näin miehen, joka oli juonut viininsä kultaisista maljoista, kumartavan kurjuudessaan ammentamaan kämmenellään virran vettä. Ne, jotka olivat punninneet kultaa, kerjäsivät katujen kulmissa ja heidän vaimonsa myivät itsensä kuparirenkaan hinnasta maalatuille neekereille ostaakseen leipää lapsilleen.
Mutta niin on ollut myös ennen. Myös paimenkuninkaiden aikana makasi loistokatoksen varjossa mies, joka oli viettänyt yönsä savilattialla. Myös silloin vieraat tulivat ja löivät lasten päät murskaksi talojen kynnyksiin ja sitoivat orjiksi vaimot, jotka olivat pukeutuneet kuninkaalliseen pellavaan. Silloinkin miehet, jotka olivat rakentaneet itselleen hautoja lännen vuoriin, lyötiin hengiltä ja heidän ruumiinsa viskattiin virtaan.
Ei siis ole tapahtunut mitään uutta silmieni nähden, vaan mikä on ennen tapahtunut, on tapahtuva myös vastaisuudessa. Niinkuin ihminen ei muuttunut ennen, niin hän ei ole muuttuva vastaisuudessakaan. Ne, jotka tulevat jälkeeni, ovat samoja, jotka elivät ennen minua. Miten he siis voisivat ymmärtää minun viisauteni? Miksi toivoisin heidän lukevan minun sanani?
Mutta minä Sinuhe, kirjoitan tämän itseni tähden, koska tieto kalvaa sydäntäni lipeän kaltaisena ja kaiken iloni olen menettänyt elämästä. Maanpakolaisuuteni kolmantena vuonna minä tämän kirjani aloitan, itäisen meren rannalla, mistä laivat purjehtivat Puntin maahan, lähellä erämaata, lähellä vuoria, joista kuninkaat muinoin louhivat kiviä kuviaan varten. Kirjoitan tämän, koska viini maistuu karvaalta kurkussani. Kirjoitan tämän, koska olen kadottanut halun iloita naisten kanssa eikä puutarha ja lammikko kaloineen enää ilahduta silmiäni. Kylminä öinä talven aikaan lämmittää musta tyttö vuoteeni, mutta minulla ei ole iloa hänestä. Olen karkottanut laulajat luotani ja kielisoittimien ja huilujen äänet ärsyttävät korviani. Siksi kirjoitan tämän, minä, Sinuhe, joka en tee mitään rikkaudella ja kultaisilla maljoilla, myrhalla, mustalla puulla ja norsunluulla.
Sillä kaikki tämä minulla on eikä mitään ole minulta otettu pois. Yhä pelkäävät orjat keppiäni ja vartijat kumartavat päänsä ja laskevat kätensä polvien tasalle edessäni. Mutta askelteni ala on mitattu eikä mikään laiva pääse laskemaan rantatyrskyihin. Siksi en minä, Sinuhe, koskaan enää ole tunteva mustan mullan tuoksua kevätyössä ja siksi kirjoitan tämän.
Kuitenkin minun nimeni oli kerran kirjoitettu faraon kultaiseen kirjaan ja asuin kultaisessa talossa kuninkaan oikealla puolella. Minun sanani painoi enemmän kuin Kemin maan mahtavien sana, ylhäiset lähettivät minulle lahjoja ja kultaketjut kietoivat kaulaani. Minulla oli kaikki, mitä ihminen haluaa, mutta ihmisenä halusin enemmän kuin ihminen voi saavuttaa. Siksi olen täällä, missä olen. Minut karkotettiin Thebasta farao Horemhebin kuudentena hallitusvuonna, jotta minut lyötäisiin kuoliaaksi kuin koira, jos palaisin, jotta minut litistettäisiin kuin sammakko kivien väliin, jos astuisin askelen pois alalta, mikä asuttavakseni on määrätty. Tämä on kuninkaan käsky, faraon, joka kerran oli ystäväni.
Mutta mitä muuta voi odottaa alhaissyntyiseltä, joka on antanut pyyhkiä kuninkaiden nimet hallitsijain luettelosta ja kirjurien merkitä kuninkaiden luetteloon vanhempansa ylhäisiksi. Minä näin hänen kruunauksensa, minä näin, miten hänen päähänsä laskettiin punainen ja valkoinen kruunu. Siitä laskien kuudentena hallituksensa vuotena hän minut karkotti. Mutta kirjurien laskun mukaan se oli hänen hallitusvuosistaan kolmaskymmenestoinen. Eikö siis kaikki kirjoittaminen ennen ja nyt ole valhetta.
Häntä, joka eli totuudesta, minä halveksin hänen elämänsä päivinä hänen heikkoutensa tähden ja kauhistuin tuhoa, jonka hän kylvi Kemin maahan totuutensa tähden. Nyt on hänen kostonsa minulle, että itse tahdon elää totuudesta, en tosin hänen jumalansa tähden, vaan itseni tähden. Totuus on viiltävä veitsi, totuus on parantumaton haava ihmisessä, totuus on lipeä, joka katkerana syö sydäntä. Siksi nuoruutensa ja voimansa päivinä mies pakenee totuutta ilotaloihin ja sokaisee silmänsä työllä ja kaikenlaisilla toimilla, matkoilla ja huvituksilla, vallalla ja rakennuksilla. Mutta tulee päivä, jolloin totuus lyö hänen lävitseen kuin keihäs, eikä hänellä sen jälkeen ole erää iloa ajatuksistaan eikä kättensä töistä, vaan hän on yksin, ihmisten keskellä hän on yksin eivätkä jumalat tuo apua hänen yksinäisyyteensä. Tämän kirjoitan minä, Sinuhe, hyvin tietäen, että tekoni ovat olleet pahoja ja tieni vääriä, mutta myös hyvin tietäen, ettei kukaan niistä ottaisi opikseen, vaikka tämän joutuisi lukemaan. Siksi vain itseni tähden tämän kirjoitan. Peskööt muut syntinsä puhtaiksi Ammonin pyhällä vedellä, minä, Sinuhe, puhdistaudun kirjoittamalla tekoni muistiin. Jättäkööt muut sydämensä valheet punnittavaksi Osiriksen vaa'alla, minä, Sinuhe, punnitsen sydämeni ruokokynällä.