»Vain viheliäinen neekeri tai likainen syyrialainen tekee tarpeensa kadulle. Egyptiläinen tekee sen seinien sisäpuolella.»
Tai hän sanoi:
»Viini on jumalien lahja ilahduttamaan sydäntä kohtuullisesti nautittuna. Yksi malja ei vahingoita ketään, kaksi tekee kielen puheliaaksi, mutta joka ryhtyy kokonaiseen ruukkuun, hän herää katuojassa rosvottuna ja kolhittuna.»
Joskus saattoi kuistikolle asti lehahtaa hajuvoiteiden tuoksu, kun ohitse astui kaunis nainen jalkaisin, ruumis läpikuultavien vaatteiden verhoamana, posket, huulet ja kulmakarvat heleästi värjättyinä, kosteissa silmissä loiste, jollaista ei koskaan näkynyt säädyllisten naisten silmissä. Katsoessani lumoutuneena häntä sanoi isäni vakavasti:
»Varo naista, joka sanoo 'kaunis poika' ja houkuttelee sinua luokseen, sillä hänen sydämensä on verkko ja pyydys ja hänen sylinsä polttaa pahemmin kuin tuli.»
Onko ihme, jos näiden opetusten jälkeen lapsenmielessäni aloin kammota viiniruukkuja ja kauniita naisia, jotka eivät olleet tavallisten naisten kaltaisia. Mutta samalla molempiin liittyi mielessäni kaiken peloittavan vaarallinen viehätys.
Jo lapsena isäni salli minun olla mukana vastaanotoillaan. Hän näytti minulle työvälineitään, veitsiään ja lääkeastioitaan kertoen, miten niitä käytettiin. Hänen tutkiessaan potilaita sain seisoa vieressä ja ojentaa hänelle vettä astiassa, siteitä, öljyjä ja viiniä. Äitini ei naisten tapaan sietänyt nähdä haavoja ja paiseita eikä koskaan voinut ymmärtää lapsekasta mielenkiintoani sairauksiin. Lapsi ei ymmärrä kipuja ja sairautta, ennen kuin on itse ne kokenut. Paiseen puhkaiseminen oli minusta jännittävä toimitus ja ylpeillen kerroin muille pojille kaikesta, mitä olin nähnyt, herättääkseni heidän kunnioituksensa. Aina uuden potilaan saapuessa seurasin tarkkaavasti isäni tutkimusta ja hänen kysymyksiään, kunnes isäni lopulta sanoi: »Sairaus on parannettavissa» tai »otan tapauksen käsiteltäväkseni.» Mutta oli myös potilaita, joita hän ei katsonut voivansa käsitellä, vaan kirjoitti muutamia rivejä papyruskaistaleeseen ja lähetti heidät temppelin Elämän taloon. Tällaisen potilaan mentyä hän tavallisesti huokasi, ravisti päätään ja sanoi: »Ihmisparka!»
Kaikki isäni potilaat eivät olleet köyhiä. Hänen sidottavakseen tuotiin ilotaloista miehiä, joiden vaatteet olivat hienointa pellavaa, ja syyrialaiset laivanpäälliköt tulivat joskus hänen tutkittavakseen saatuaan ajoksia tai potiessaan hammassärkyä. Niinpä en hämmästynyt, kun kerran myös maustekauppiaan vaimo koruineen ja kaulus jalokivistä kirjavana saapui isäni tutkittavaksi. Hän huokaili ja vaikeroi ja valitti lukuisia vaivojaan isäni kuunnellessa tarkkaavasti. Olin kovin pettynyt, kun isä lopulta otti paperiliuskan kirjoittaakseen, sillä olin toivonut hänen voivan parantaa tämän potilaan, mikä olisi tiennyt lääkärin lahjana monia herkkuja. Siksi huokasin, ravistin päätäni ja kuiskasin itsekseni: »Ihmisparka!»
Sairas vaimo hätkähti säikähdyksestä ja katsoi pelokkaasti isääni. Mutta isä jäljensi paperiliuskaan rivin vanhanaikaisia kirjaimia ja kuvia kuluneesta papyruskääröstä, kaatoi öljyä ja viiniä sekoitusastiaan, liotti paperin siinä, kunnes muste oli sulanut viiniin, sulki nesteen saviruukkuun ja antoi sen lääkkeenä maustekauppiaan vaimolle neuvoen häntä nauttimaan sitä viipymättä päänkivun tai mahavaivojen alkaessa. Naisen mentyä katsoin kysyvästi isääni. Hän joutui hämilleen, yskähteli muutaman kerran ja sanoi:
»On lukuisia vaivoja, jotka väkevään loitsuun käytetty muste voi parantaa.»
Enempää hän ei sanonut, mutisi vain jonkin ajan kuluttua itsekseen: »Ainakaan lääke ei vahingoita potilasta.»
Täytettyäni seitsemän vuotta sain pojan lannevaatteen ja äitini vei minut temppeliin seuraamaan uhria. Theban Ammonin temppeli oli siihen aikaan Egyptin mahtavin temppeli. Kuun jumalattaren temppelin ja lammen luota johti sinne kaupungin halki puistotie, jota reunustivat kivestä veistetyt, oinaanpäiset sfinksit. Temppelin aluetta ympäröivät mahtavat tiilimuurit ja temppeli kaikkine rakennuksineen muodosti kokonaisen kaupungin kaupungissa. Vuorenkorkuisen pylonin harjalla liehuivat kirjavat viirit, ja kuninkaiden jättiläispatsaat vartioivat kupariportin molemmin puolin temppelin aluetta.
Astuimme sisään portista ja kuolemankirjojen kauppiaat alkoivat nykiä äitiäni ja kuiskutella tai kimeästi huutaa hänelle tarjouksiaan. Äiti vei minut katsomaan puuseppien työpajoja ja näytteille asetettuja puuveistoksia orjista ja palvelijoista, jotka pappien loihtimina tuonpuoleisessa maailmassa vastasivat omistajansa puolesta ja tekivät työtä hänen tarvitsematta sormeaan liikauttaa. Mutta miksipä kertoisin tästä, minkä kaikki tietävät, koska kaikki on palannut ennalleen eikä ihmissydän muutu. Äitini maksoi maksun, joka vaadittiin, ennen kuin uhriin sai osallistua katsojana, ja näin pappien valkoisissa puvuissaan kätevästi kädenkäänteessä teurastavan ja paloittelevan härän, jonka sarvien välissä oli kaislapunoksessa tarkistussinetti vahvistuksena, että nauta oli virheetön ja ilman ainoatakaan mustaa karvaa. Papit olivat lihavia ja pyhiä ja heidän ajellut päänsä kiilsivät öljystä. Parisataa katsojaa osallistui uhriin eivätkä papit kiinnittäneet heihin järin suurta huomiota, vaan keskustelivat välinpitämättömästi keskenään omista asioistaan koko uhritoimituksen ajan. Minä puolestani katselin sotaisia kuvia temppelin seinässä ja ihmettelin sen jättiläiskokoisia pylväitä. Enkä lainkaan käsittänyt äitini liikutusta hänen kyynelet silmissä taluttaessaan minut takaisin kotiin. Kotona hän riisui lapsenkengät jalastani ja sain uudet sandaalit, jotka olivat epärnukavat ja hieroivat jalkojani, kunnes totuin siihen.
Kun valitin tätä, nauroi isäni hyväntahtoisesti ja sanoi, ettei hyvän perheen poika voinut enää kävellä paljain jaloin kaupungissa, niin suuresti olivat ajat muuttuneet. Hän kertoi, että vielä hänen isoisänsä aikana ylhäiset käskijät saattoivat ripustaa sandaalit kaulaansa ja kävellä paljain jaloin. Tavat olivat silloin yksinkertaisemmat ja terveemmät kuin nyt. Naisen puvuksi riitti hihaton, kapea vaate, kun taas nyt jokainen arvostaan arka nainen vaati leveitä vaatteita ja kirjavia kauluksia. Ennen olisi naurettu miehille, jotka käyttivät kovitettuja ja poimutettuja esivaatteita ja leveitä hihoja. Totisesti, isoisä ei olisi tuntenut enää Theban kaupunkia, jos olisi haudastaan noussut sitä katselemaan, tuskin edes ymmärtänyt jokapäiväistä puhetta, niin runsaasti oli kieleen sekaantunut syyrialaisia esineiden nimiä ja sanoja. Kuta enemmän ihminen käytti vierasperäisiä sanoja, sitä hienompi hän kuvitteli olevansa, sanoi isäni.
Mutta aterian jälkeen hän kävi vakavaksi, pani ison, taitavan kätensä pääni päälle ja hypisteli aran hyväilevästi pehmyttä pojankiharaa oikealla ohimollani. »Olet seitsenvuotias, Sinuhe», hän sanoi, »sinun on päätettävä, miksi aiot tulla.»
»Sotilaaksi», sanoin heti enkä ymmärtänyt hänen hyvien kasvojensa pettynyttä ilmettä. Sillä parhaat leikit kadulla poikien kesken olivat sotaleikkejä ja olin nähnyt sotilaiden painivan ja harjoittelevan aseitten käyttöä sotilaiden talon edustalla ja sotavaunujen olin nähnyt ajavan hulmuavin töyhdöin ja jyskivin pyörin harjoituksiin kaupungin ulkopuolelle. Eihän voinut olla mitään uljaampaa ja kunniakkaampaa uraa kuin sotilaan ura. Eikä sotilaan tarvinnut osata kirjoittaa, se oli minulle tärkein syy, sillä vanhemmat pojat olivat kertoneet peloittavia tarinoita, miten vaikea oli kirjoitustaito ja miten julmasti opettajat kiskoivat oppilaita otsakiharoista, jos savitaulu vahingossa särkyi tai ruokokynä katkesi taitamattomissa sormissa.
Isäni ei kenties ollut lahjakas mies nuoruudessaan, sillä muuten hän varmasti olisi päässyt pitemmälle elämässä kuin köyhien lääkäriksi. Mutta hän oli tunnollinen työssään eikä vahingoittanut potilaitaan ja hänelle oli vuosien kuluessa kertynyt paljon kokemusta. Hän tiesi jo, miten herkkä ja itsepäinen olin, eikä siis sanonut mitään päätöksestäni.