Olemme molemmat olleet henkilökohtaisia tuttuja Santtu Karhulle ja useimmille muillekin tässä artikkelissa mainituille muusikoille vuodesta 1992 lähtien. Artikkelimme lähdeaineisto koostuu edellä mainituista äänitteistä ja sen lisäksi haastatteluista, joita olemme tutkimustarkoituksessa tehneet. Erityisen tiivistä aineiston hankinta oli Pekka Suutarin osalta syksyllä 2011 Petroskoissa, jossa hän asui neljä kuukautta tehden kenttätyötä, sekä Timoi Munnen osalta keväällä 2012, jolloin hän suomensi koko Santtu Karhun livvinkielisen laulutuotannon.
Santtu Karhun ensimmäinen julkaistu kappale on samalla hänen ensimmäinen julkaistu runonsa. Se voitti Punalippu-lehden nuorten runoilijoiden kilpailun ja päätyi myös Suomessa äidinkielen oppikirjaan näytteenä karjalan kielen livvin murteella kirjoitetusta tekstistä. Mustas kois (Savupirtissä) on rocklyriikaksi poikkeuksellisen yhteisöllinen kappale. Kirjoittaja kantaa omakohtaista vastuuta kansansa ja kielensä kohtalosta. Tekstin me edustaa karjalaisia ja minä kirjoittajaa itseään: kieli on melkein kadonnut, lapset eivät puhu enää karjalaa, mutta sen tuntua ei voi paeta vaan se koskettaa yhä. Laulun kolmas ja neljäs säkeistö ovat kuitenkin optimistisia: vaikka edelliset polvet ovat istuneet kielensä tähden tyrmässä, on vielä sellaisia miehiä, joiden sydämessä on hyvyyden kipinä ja jotka kehittävät kansansa kieltä. Musiikilliselta asultaan kappale on jokseenkin raskasmielinen rockballadi. Akustiset kitarat, liikkuva soinnutus ja tunteellinen sävelmä tekevät kappaleesta melodisen ja liikuttavan kauniin. Karjalaista kansanmusiikkia tämä ei ole, vaikka teksti kertookin karjalan kansan kohtalosta.
Karhun varhaisen tuotannon aikana 1980-luvun lopussa Karjalassa elettiin perestroikan synnyttämää toiveikkuuden aikaa. Karjalan kieli nousi suomen kielen rinnalle Karjalan tasavallassa käytettynä kirjakielenä mm. Oma mua – lehden myötä. Vladimir Brendojev, Paavo Lukin, Aleksandr Volkov ja Zinaida Dubinina kirjoittivat karjalankielistä runoutta ja kielen ja kansan asemaa alettiin pohtia kokouksissa. Nuori muusikko sai näistä esimerkeistä rohkeutta ja tukea omaan kirjoittamiseen ja laulujen esittämiseen. Perestroikan myötä oli tunne että mennään parempaan suuntaan. Karjalan rahvahan liiton kokoukset kokosivat täydet salit. (Karhu, haastattelu 7. 10. 2011.)
Santtu Karhun rocklyriikka poikkesi totutuista karjalaisen runouden teemoista. Karhun varhaisen tuotannon lauluissa kuvataan Karjalaa, sen kyliä ja menneisyyttä lämpimästi. Lauluista saa vaikutelman, että hänellä on läheinen suhde omaan maahan, karjalaisiin kansana ja heidän kieleensä. Perinteinen kotiseuturunouden näkökulma saa kuitenkin Karhun tuotannossa rinnalleen myös ristiriitaisemman ja kriittisemmän sävyn. Minun mustas kois – kappaleen sanoma on poliittinen: Vertauskuvana karjaisten tilanteelle käytetään pimeyttä, kytevää tuohusta ja arkkua, joka kielelle on jo aikaa sitten valmistettu. Laulun minä ei voi paeta, vaan kuulee kaikkialla omalla kielellään laulun, joka on jäänyt laulamatta. Kielen puhujille on käynyt huonosti. Harvassa ovat ne, jotka ovat jäljelle jääneet ja osaavat kieltä. Se totuus, joka jäi etsimättä, on jo paennut kauas.
Näihin aikoihin Santtu Karhun muusikkokaveri Arto Rinne teki yhdessä toisen petroskoilaisen nuoren toimittajan Ari Rannan kanssa Karhusta ohjelman Karjalan radioon, jossa samalla äänitettiin hänen ensimmäisistä kappaleistaan varhaiset versiot. Petroskoissa käymässä ollut Yleisradion toimittaja Anneli Tempakka osti ohjelman lähetysoikeudet Suomeen ja tästä saaduilla rahoilla Santtukin osti ensimmäisen sähkökitaransa, valkoisen Gibsonin (Rinne, haastattelu 19. 10. 2011). Suomessa radio-ohjelman kuuli Sibelius-Akatemian kansanmusiikin johtohahmo Heikki Laitinen. Hän lähetti (suomalaisen turistin mukana) Santtu Karhulle kirjeen Petroskoin yliopistolle ja monien mutkien ja merkittävien kulttuurihen-kilöiden, kuten kirjailija Jaakko Rugojevin (1918–1993), henkilökohtaisten kontaktien avulla Santulle järjestyi kuukausien byrokratian jälkeen matkustuslupa Suomeen ja hänen Mustas kois – singlensä äänitettiin Sibelius-Akatemialla 1989 (Karhu, haastattelu 7. 10. 2011). Sen b-puolella on tahdottomasti ajelehtivaa onnen etsijää kuvaava kappale Lykyn peräh (jonka alkuperäinen nimi oli ollut Vitun peräh; Karhun haastattelu 28. 4. 2012).
Neuvosto-Karjalassa singlelevyn julkaiseminen rajan takana oli täysin ennenkuulumaton tapaus. Mahdollisuudet käydä esiintymässä Suomessa avautuivat: “Minulla oli yhtäkkiä bändissä kaupungin kovimmat juopot, ei kun muusikot, häh häh”, Santtu Karhu naurahtaa sanomalehti Karjalaisen haastattelussa (Kononen 2012). Hänen Talvisovat-yhtyeensä koottiinkin joulukuussa 1989. Yhtyeen perustaminen aina nimestä lähtien oli osa Suomen ja Karjan tasavallan rajahisto-riaa. Karjalankielisellä nimellä (suomeksi ’talvivaatteet’) härnättiin suomalaisten sotanostalgiaa, sillä nimellä on suomen kielessä eittämätön assosiaatio talvisotaan – etenkin itämur-teisesti miellettynä.
Yhtyeen ensimmäisillä keikoilla neuvostokarj alasta tulevat rockmuusikot kohtasivatkin oudon Suomen, jonka asukkailla oli ollut vähän kontakteja Karjalaan viime sotien jälkeen. Kas-vokkaiskontaktien puute aiheuttikin naapurisuhteiden päivittämisen tarvetta ja Santtu on muistellut, miten järisyttävää oli kuulla keikoilla sotaveteraanien itku silmässä sanovan “noita karjalaisia me ammuttiin viime sodassa”. Pelkästään Karjala-nostalgiaan ja kansalliskieliseen kiinnostukseen keikat eivät kuitenkaan nojanneet vaan yhtyeellä oli runsaasti isoja festivaali— ja klubikeikkoja etenkin vuosina 1991–1993. Eräs ensimmäisistä oli Womad-festivaali Seinäjoella heinäkuussa 1991. Tästä on dokumentoituna neljä Karhun itsensä You Tubeen lataamaa videopätkää, yhteensä noin 25 minuuttia li-vetallennetta. Keikasta välittyy energinen, suorastaan hikinen tunnelma. Lavalla ryntäilevät sähkökitaraa soittavan Karhun lisäksi haitarinsa kanssa Arto Rinne, miekkaa ja muita soittimia takova Aleksandr Bykadorov sekä jouhikon soittaja Leo Sevets. Keikalla lisäksi rummuissa oli Petr Vasiljev, bassossa Mikko Suokas ja perkussioissa Valeri Bobkov. Järisyttävän toimiva soundillisesti oli sähkökitaran ja jouhikon muodostama äänivalli – voimakas yhteissoitto, jota myös haitari tuki. Karhun (ja osin Rinteen) kuuluttaessa kappaleet suomen kielellä oli yleisön sympatiat heti rajan takaa tulevan folkrockyh-tyeen puolella. Osa yhtyeen energisestä esiintymisestä saattoi juontua niinkin kaukaa kuin vuoden 1985 Moskovan Maailman rauhan festivaalilta, jossa Karhu, Rinne ja Sevets olivat katsomassa tunnetun suomalaisyhtyeen Sielun veljien poikkeuksellisen aggressiivista ja rajua klubikeikkaa. Kaikki kolme ovat kertoneet että kokemus oli järisyttävä ja täysin poikkeava sen ajan Neuvostoliitossa. Samaa punkhenkistä hurjuutta ja eri soitinten unisonosta johtuvaa hypnoottisuutta oli runsaasti myös Talvisopien keikoilla erityisesti 1990-luvun alussa.