Karhun 30 vuotta kestäneellä uralla on havaittavissa selviä kaaria ja jatkumoita. Hänen tuotantonsa kiertyy Karjalan, karjalaisuuden ja kielen ympärille. Aluksi laulut olivat optimistisia. Karjalan kansa oli jo tappiolla, mutta hän uskoi sen nousevan. Itse asiassa jo samaan aikaan lauluissa näkyi menetyksen tunne. Kansa häipyi sitten hiljalleen taustalle. Esille nousi enemmänkin kaupungistuneen ja menneestä kyläelämästä vieraantuneen ihmisen elämän kuvaaminen. Menneisyys on ollut onnellinen, tulevaisuus on ankea, eikä nykyhetkessäkään ole liikaa iloa. Karhu on muuttunut pessimistisemmäksi. Hän esittää asiansa ironisesti, ilkeästi, irvistellen, pilkaten. Herkkiä hetkiä on vähän. Lauluista syntyy vaikutelma, että niiden tekijä kantaa koko ajan sisällään suurta murhetta ja epätoivoa, mutta ei pysty esittämään sitä sellaisenaan, vaan kietoo sen pirullisiin kielikuviin, mustaan huumoriin.
Karhun lauluista kuvastuu syvä kielen tuntemus ja runsas kansanperinteen käyttö. Hän käyttää kansanlauluja runsaasti tekstipohjanaan muokaten niitä omiin tarpeisiinsa. Karhun kieli ei ole normitettua kirjakielimäistä nykykarja-laa, vaan siinä on vahva pienissä syrjäkylissä puhutun kielen tuntu. Lauluissa käytetään runsaasti kielen rikasta sananparsissa, sanontoja ja sanaleikkejä. Niitä ei siirretä kuitenkaan lauluihin sellaisenaan, vaan ne punotaan yhteen oman ilmaisun kanssa. Karhu suosii lauluissaan rohkeaa alatyylisyyt-tä joskus suoraan kansanteksteistä lainattuna, mutta usein kätkettynä fraseologisiin lainoihin. Karhulla on myös selkeä pyrkimys kiertää teksteissään sekä venäläiset että suomalaiset lainat.
Karhun lauluteksteillä on historiallinen ja ainutlaatuinen merkitys. Perinteinen karjalainen lyriikka, kuten vähemmistökielinen runous yleensäkin, pohjautuu kotiseuturakkauteen, luonnon – ja kansankuvaukseen ja paikallishistoriaan. Karhun tuotanto lähtee myöskin liikkeelle oman kansan tuntemuksesta ja kotiseuturakkaudesta, mutta kasvaa sitten kauas tyypillistä vähemmistökielisen runouden teemoista. Hänen lauluissa karjalaisuus on kehyksenä, jonka puitteissa havainnoidaan ja käsitellään laajalti ympäröivää maailmaa. Tutustuminen Santtu Karhun musiikkiin ja rocklyriikkaan vie mielenkiintoiselle ja persoonalliselle matkalle karjalaiseen menneeseen ja nykyiseen maailmaan, ja sen mukana muuttuvaan maailmankuvaan.
Ristiriitaisesti eräs olennainen osa Karhun kohdeyleisöä, sitä jolle hän on tehnyt musiikkiaan, on tuntunut olevan se vanha kirjailijapolvi, joka hallitsi ja johti Neuvosto-Karjalan viimeisten vuosien kansallista innostusta: Rugojev, Brendo-jev ja Stepanov. Heidän luomaan kansallisen kulttuurin diskurssiin ja kielen elvytystarpeeseen Karhu on halunnut tuoda oman panoksensa. Hämmentävää kyllä Karhun tuomat rockin esteettiset uudistukset etsivät yhä paikkaansa osana kansallisen kulttuurin esittämistä Karjalan tasavallassa. Rockyleisö on harvoin löytänyt Karhun laulujen karjalaisen sanoman. Menneen kirjailijapolven jälkeen tässä toimintakentässä ja – yleisössä näyttäisi olevan tarvetta uuden sukupolven löytämiseen tai ainakin sen vahvistamiseen.
Singlet
Santtu Karhu: Mustas kois / Lykyn peräh (1989)
Santtu Karhu & Talvisovat: Airotoi veneh / Syvysharmavus (1990)
Santtu Karhu & Talvisovat: Omien aigoin legendat / Aunuksen Anja (1991)
Albumit
Santtu Karhu: Kurret (c-kasetti 1997), äänitetty ja julkaistu uudelleen vuonna 2012.
Santtu Karhu & Talvisovat: Pahoin brihoin pajatukset (2001) Santtu Karhu & Talvisovat: Hyvästit Karjala (2003)
Santtu Karhu & Talvisovat: Terveh Petroskoi (2006)
Santtu Karhu & Talvisovat: Allus oli muna (2009)
Santtu Karhu & Talvisovat: E. L. O. S. (2009)
Kirjat
Santtu Karhu: Hyvästit Karjala, terveh Petroskoi (2012) Santtu Karhu: Olen vieras teijän comas muailmas (2017)
Aivan Pieni Satu aivan Pienestä Sadusta
Päivi Nenonen
Olipa kerran pieni satu, jonka kaikki olivat unohtaneet. Se oli sellainen vanha kansansatu. Aikaisemmin sitä oli kerrottu lapsille, ja lapset olivat pitäneet siitä kovasti. Mutta sitten se jotenkin unohtui.
Olihan niitä kansansatujen keräilijöitä, jotka kuljeksivat kylissä tunnettujen sadunkertojien luona ja kirjoittivat muistiin heidän kertomiaan satuja. Sitten saduista tehtiin kirjoja, ja niin sadut säilyivät, vaikkei niitä enää kukaan itse kertonutkaan lapsille. Niitä voi aina tarvittaessa kätevästi lukea kirjasta. Mutta tämän sadun kanssa oli käynyt niin hullusti, ettei kukaan sadunkertojista ollut tullut kertoneeksi sitä keräilijöille. Eihän sitä aina kaikkea muista eikä jaksakaan… Ja monet sadunkertojat ajattelivat, että no tuon sadun kyllä ovat muut jo miljoona kertaa kertoneet, en minä enää sitä viitsi kertoa. Ja niin satu unohtui.
Satu harhaili pitkin maita ja mantuja aivan unohdettuna ja hylättynä, kunnes sitten kerran osui erään vanhan mummon mökille.
Mummo asui yksin metsän keskellä nököttävässä mökissään, vaikka hänelle oli jo pitkän aikaa puhuttu, että hänen pitäisi siirtyä laitokseen. Hän nimittäin oli ruvennut unohtelemaan asioita. Joskus hän unohti, että hänellä oli keittiössä perunat kiehumassa, ja perunat paloivat kiinni kattilan pohjaan. Toisinaan hän unohti, että oli jo syönyt iltapalan, ja söi toisen iltapalan.
No, ei sitä niin kovin usein sattunut, eikä siitä ollut niin kovin pahaa haittaa. Ei mummo halunnut lähteä mihinkään laitokseen. Mummo viihtyi mökissään. Ainoa ikävä juttu oli se, että muita ihmisiä näki niin harvoin. Lapset ja lapsenlapset asuivat kaukana, eivätkä voineet käydä usein, urimökkiinkin oli pitkä matka, eikä mummo enää jaksanut lähteä metsän läpi kävelemään sinne. Eikä sen toisenkaan mökin mummo enää jaksanut tulla tämän mummon luo. He juttelivat vain puhelimessa. Kerran viikossa mummon luona kävi sosiaalitäti tuomassa ruokaostokset ja katsomassa, että mummolla oli kaikki hyvin. Mutta sosiaalitäti viipyi aina liian vähän aikaa, hänellä oli kiire muiden vanhusten luo, eikä hänen kanssaan voinut kunnolla rupatella.
Mummo olijoidenkin mielestä vähän hassahtanut. Toiset taas sanoivat, että mummolla oli hyvä mielikuvitus. Nyt, kun unohdettu satu osui mummon mökille, rappusilla aamuaurinkoa ottava mummo näki sen pihallaan seisovan pienen tytön muodossa. Tytöllä oli päällään vanhanaikainen punaruudulli-nen kolttu, ja hiukset olivat kahdella ohuella hiirenhäntäletil-lä. Letit oli sidottu kiinni punaisilla villalankaruseteilla. Olipa kummallinen vieras. Mutta mummo oli iloinen kaikista vieraista.
– Kukas sinä olet? – kysyi mummo.
– Minä olen satu. Olen aivan eksyksissä, koska kaikki ovat minut unohtaneet.
– Mutta minähän muistan sinut – sanoi mummo. – Minun mummoni kertoi sinut minulle, kun olin vielä pieni. Nyt tunnistankin sinut.
Vaikka mummo unohtikin usein uusia asioita, vanhat asiat hän muisti hyvin, kun vain jaksoi ne muistutella mieleensä.
Mummo kutsui sadun sisään juomaan teetä ja syömään vastaleivottua mustikkapiirakkaa. Siinä teepöydässä hän kysyi sadulta:
– Mutta miksi sinä olet niin surullinen? Sinähän olet iloinen pikku satu, sinussa on kiltit henkilöt ja onnellinen loppu.
– Mutta minut on unohdettu. Saduthan ovat olemassa sitä varten, että niitä kerrotaan, kuunnellaan ja muistetaan. Minua ei kukaan kerro, kuuntele eikä muista. Siksi olen surullinen.